Huuto-galleria on täyttänyt kymmenen vuotta. AAARGH! – 10 years later ‑juhlanäyttely on koottu Helsingin Jätkäsaaren, ja sain kunnian pitää avajaispuheen. Kymmenessä vuodessa Huudon toiminta on avannut kuvataidetta perustavalla tavalla ja tuonut uusia voimia taidemaailmaan.

Kuvitellaan tuurijuoppo, joka tietää juomisensa johtuvan sosiaalisesta epävarmuudesta. Hän tietää juodessaan olevansa itsekeskeinen ja välinpitämätön. Selvinä kausinaan hän kierii pohjattoman syyllisyyden ja katumuksen piinassa. Kun häneltä kysyy, aikooko hän lopettaa juomisen, hän vastaa: ”En todellakaan, se olisi merkki sosiaalisesta epävarmuudesta.”

Elämme sellaisen vaurauden ja sivistyksen keskellä, jollaisesta varhaisemmat kulttuurit eivät osanneet edes uneksia. Köyhinkin suomalainen lukeutuu maailman rikkaimpaan promilleen. Jokainen perustarpeemme on tyydytetty. Jopa sairautemme johtuvat yltäkylläisyydestä.

Kadulta ei löydy lukutaidotonta aikuista. Rakennusapumieheksi ei pääse ilman työturvallisuuskorttia. Taksiautoilijat suorittavat kurssin oppiakseen kohtaamaan toisen ihmisen. Meitä valvotaan ja ohjataan kädestä pitäen. Suurella osalla meistä on useita tutkintoja. Elämme keskellä maailmanhistorian merkittävintä korkeakulttuuria. Jokainen ihminen voi kouluttautua taiteilijaksi. Taiteilijuus on valinta, ei pelkkä kutsumus, johdatus tai sisäinen pakko.

Samalla valtiosta on tullut taiteen holhoaja. Sen suuria kysymyksiä ovat: Miten voimme tukea jokaista taiteilijaksi haluavaa? Mistä löytyy töitä jokaiselle koulutetulle taiteilijalle? Ehtiikö taiteilija synnyttää suurta taidetta brändinrakentamisen keskellä?

Kun puhutaan taiteesta, etsitään keinoja vaurastua. Keinoja kulttuurilaitostemme pystyssä pitämiseen ja uusien vetonaulojen löytämiseen. Se asettaa haasteita, kuten: ”Onko Suomessa kansainvälisesti myyvää taidetta?” tai ”Miten voisimme verkostoitua paremmin eliitin kanssa?” Taiteelle rakennetaan palatseja, mutta sen motiivina ei ole kulttuuri vaan turismi.

Kuvataidetta tekee Suomessa sadattuhannet ihmiset, mutta he eivät löydä toisiaan tai kiinnostu toistensa tekemisestä. Taidemuseomme ja galleriamme kierrättävät itseensä sulkeutuvaa taidetta, joka ei kiinnosta ulkopuolisia. Gallerioiden valikoima on yhä suppeampi. Tärkein kysymys suurnäyttelyissä on se, osallistuuko Paavo Arhinmäki avajaisseremoniaan.

Nykyisenkaltaisessa tilanteessa elettiin tasan sata vuotta sitten. Tuolloin dekadenssi heräsi maailmaan, joka vaikutti valmiilta. Luultiin, että kaikki suuret teokset olivat jo tehtyjä, luultiin että suurten kertomusten aika oli ohi. Juuri kun ihmiskunta seisoi kulttuurin murroksen harjanteella, se luuli katsovansa hautaholviin.

Muutos syntyy pienestä ja usein jostain sellaisesta, joka vaikuttaa mitättömältä. Instituutioista ei synny mitään, sillä niiden ainoa tavoite on itsensä ylläpito. Siksi taiteentekijöiden siivellä on aina elänyt kuukausipalkkalaisten armeija, joka usein on kaiken huipuksi taidevihamielinen, kuten taidemuseonjohtajat tai kulttuuritoimittajat usein ovat. Taiteen julkinen rahoitus on heidän selkärankansa. Jos kaikki rahoitus loppuisi, he kuolisivat ensimmäisenä.

Aatehistorioitsija Egon Friedell kirjoittaa, että kulttuurin suurimmat muutokset ovat aina syntyneet syrjässä katseilta. Nasaretin kaupunki oli maailman hylkäämä kyläpahanen. Barbizon oli tuhannen asukkaan maaseutukylä. Bauhaus syntyi Weimarin nukkuvaan pikkukaupunkiin.

Runoilija Leevi Lehto on pukenut tämän ajatuksen omaksi motokseen. ”Mikään mikä syntyessään kiinnostaa yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa massojen tietoisuutta”, hän sanoo.

Taide, joka syntyy välttämättömyydestä, ei elä julkisista rakenteista, vaan tekijöiden uhrauksista. Se on taiteilijan ominaisuus: tarkka ja tahdottu uhri. Taide on se, mitä ei tehdä rahasta. Taiteen – rakkauden – rukoilun – tunnistaa siitä, että ne säilyvät siitäkin huolimatta eikä siksi, että yhteiskunta tukee niitä.

Tämän meistä tietää jokainen. Aivan kuten tuurijuoppo tietää kärsivänsä juomisestaan, me tiedämme, ettei raha tee taidetta. Ja silti, tuurijuopon logiikkaa seuraten, vastaamme suomalaisen taide-elämän suurimman haasteen olevan tukijärjestelmän kehittäminen.

Huuto-gallerian kaltaisessa paikassa taiteen ja valtion välirikko ei välttämättä edes näkyisi. ”Ilman rahoitusta” tarkoittaa ”ilman rajoitusta”, tosin entistä suurempien uhrausten kautta. Taide joka tapauksessa jatkaisi elämäänsä.

Huudon tapa osallistua on ottaa omakseen ja tehdä vertaisekseen. Taide syntyy yksilöllisestä teosta, mutta se vaatii ympäristöltään kritiikkiä ja kannustusta. Suurin osa kaikesta taiteesta syntyy yhteistyönä, riidellen ja sovitellen. Huuto on suuntautunut ulospäin ja tuonut väriä ja vaihtoehtoja taiteeseen. Julistamisen sijaan Huuto on kutsunut. Se on levittänyt taidetta sen sijaan että olisi kasannut sitä kuten kaupalliset galleriat.

Siksi Huuto on jatkuvassa tulemisen tilassa. Se osaa olla lapsekkaan innostunut ironisessa maailmassa, mikä on valtava osoitus rohkeudesta.

Dekadenssista kasvoi modernismin eri estetiikkoja rönsyävä ihmiskuva, joka vielä tänään on suurimpia kulttuurimme saavutuksia. Jos nyt sata vuotta myöhemmin olemme matkalla kohti uutta tuntematonta taiteen huipentumaa, sen siemenet löytyvät Huudon kaltaisista tiloista.