Ilmapiirissä on kuluneella viikolla ollut normaalia enemmän sähköä, kun länsimaisen kulttuurin ykköskriitikot ovat astelleet pääkaupunkimme katuja. Heidät tavattuaan nousee väkisinkin pieni hymynkare huulille, sillä he ovat monessa suhteessa arkkityyppejä; kulttuurin selkärankaa siinä vanhassa mielessä, joka asettaa kaiken uuden mittapuihin eikä niele purematta edes aamukahvia.

Ronald Bergan, arvovaltaisen The Guardian -lehden elokuvakriitikko, on olemukseltaan kontemplatiivisen etäinen. Hänen maailmankuvassaan vuodesta 1968 on eletty länsimaisen elokuvataiteen alhossa. ”Spiderman 10” ja ”Batman Never ends” ovat hänelle antielokuvaa. Digitaalisen kulttuurin myötä todellisuutemme on täyttynyt näyttöruutua tuijottavista masturbatorisista kummituksista, joiden kontaktit fyysiseen todellisuuteen ovat yhä vähäisempiä. Tämä kehitys on alkua taiteen kuolemalle. Berganin ulosannissa ja ajattelussa on perienglantilaista debatoivaa ja keskustelulle tilaa jättävää polemisointia. Samalla hän edustaa konservatiivista makua, kuten vain vanhan sivistysvaltion kriitikko, ja hänen katseensa on vuosien saatossa terävöitynyt niin, että vaikuttaa siltä kuin hän alati näkisi kaikesta läpi. Se muisti, jota elokuva nuorena taiteenlajina kehityksestään kantaa, rinnastuu Berganin kaltaisten kriitikoiden kynällä nykyelokuvaan.

Fisun Güner on Lontoon taide-elämässä vaikuttava kriitikko, joka kirjoittaa useaan lehteen, kuten The Independentiin. Jo hänen artikulaationsa ja aksenttinsa kantaa muassaan yläluokkaista klassista sivistystä, joka hahmottaa nykyistä galleriataidetta (ja -instituutiota) kriittisen asiantuntevasti. Lontoon kuvataiteeseen sisäänrakennetusti hänen ajattelunsa polut ovat kyllästetty kenttää koskevista abstraktiotasoista, joissa kritiikki näennäisen vaivattomasti läpäisee esteettisiä pintoja. Hänen kuuntelemisensa onkin nautinnollista, sillä vain harvoissa taiteissa esiintyy tällä hetkellä niin täsmällistä ja toisaalta niin ulkokohtaista käsitteellisyyttä kuin Lontoon kuvataiteessa (jopa katutaiteilijat ovat sen piirissä puhuessaan keskenään). Günerin esiintymistä leimaa feminiini arvovalta, mikä kritiikissä mahdollistaa puheen erilaisia rekistereitä inspiroivalla tavalla. Täällä Helsingissä hän ei joutunut missään vaiheessa todella perustelemaan itseään, mikä myös huokui hänen olemuksestaan hienoisena pehmeytenä.

Jan Granlie on norjalainen pitkän linjan jazz-kriitikko. Viimeiset kymmenen vuotta hän on toiminut alansa ainoan lehden Jazznyttin toimittajana. Granliestä huokuu instituutiokeskeinen ajattelu, jossa olennaista on teosten sijaan koko taidelajin merkityksen korostaminen. Hänen ajattelussaan kritiikki popularisoi taiteenlajiaan ja kaikki taustatyö eri järjestöissä virallistaa toimintaa luoden sille oman vankan sektorin yhteiskunnan kulttuurikentällä. Suomesta käsin tämä tuntuu hyvin 80-lukulaiselta ajattelulta, jossa kulttuurin tärkein purkuaukko on sen konteksti. Tutkijamainen lähestymistapa taidelajiin etsii aina perustaa ja pohjaa ja välttää viimeiseen asti liian rohkeilta vaikuttavia johtopäätöksiä.

Amerikasta Britanniaan muuttanut Donald Hutera kirjoittaa tanssista ja teatterista lehtiin, kuten The Times ja The New York Times. Hänen koko olemuksensa on fyysinen ja kehollinen. Puhuessaan hän liikuttaa paitsi käsiään myös jalkojaan, koko vartaloaan. Periamerikkalaiseen tapaan hän on äärimmäisen empaattinen ja vitaalinen ulosanniltaan. Kriitikoksi hän asettuu ennemmin myötäeläjän kuin arvostelijan olemuksessa. Hän haluaa henkilökohtaisesti tuntea koko sen sosiaalisen ympäristön, jota hän arvostelee. Ainoa, joka hänen kritiikeissään ei ansaitse armoa, on Michael Flatleyn Riverdance. Huteran esiintymisessä tanssitaiteen liikekieli huokuu läpi kaikesta, liikkeen energia kerääntyy häneen hänen puhuessaan. Samalla hänen suvereeni asemansa taiteessaan muodostaa väkisinkin sosiaalisia pattitilanteita ja valtapelejä, joiden olemassaoloa ei hänen olemuksestaan ikinä arvaisi. Voi joko olla niin, että hän ohittaa koko asian – tai sitten on niin, että hän kätkee sen loistavasti.

Merkillepantavaa kaikissa näissä kriitikoissa on se, että he ovat taiteenlajiensa näköisiä. Heidän olemuksestaan huokuu sen taiteen olemassaolo, jota he kritikoivat. Se löytyy heidän soluista, ryhdistä, silmistä, tavasta käyttää niitä fyysisiä tapoja ilmaista ja aistia, jotka heidän taiteessaan ovat leimaa-antavia. Taiteilijan usein tunnistaa väkijoukosta jo kaukaa. Epäilemättä sama pätee kriitikkoon.

Aiheesta lisää seuraavassa Kritiikin Uutisissa.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone