Suomalaisen yhtenäiskulttuurin näkyvimpiä saavutuksia tällä vuosisadalla on Euroviisujen voittaminen. Pyöräilin tuona toukokuun finaaliyönä 2006 Helsingin halki kotiin kesken pistelaskun, ja moni ikkuna oli auki television pauhatessa sisällä. Olohuoneissa perheet kerääntyivät yhteen valvomaan ja juhlimaan sitä, että helvetin pedot valtavan tulishow’n keskellä huusivat hallelujaata.

Kolmen soinnun renkutus nosti meidät hetkeksi Euroopan kartalle taiteen kultakauden tavoin, ja tässä pohjolan maassa syntynyttä hirviöhevin ihmettä ihailtiin halki mantereen ja maapallon. Me voitimme Euroviisut kaikkien aikojen suurimmalla pistepotilla.

Kuten asiaan kuuluu, tämä kansallinen yhteisponnistus on yhtä paljon camp-huumoria kuin oikeaa kansallistaidetta. Ironian etäisyys kaksoisvalottaa sitä suomalaisuutta, jota klassisen musiikin korkeakulttuuri yrittää epätoivoisesti vielä elvyttää. Siinä missä Lordi kuuluu yleissivistykseen ja Rovaniemeläisen aukion nimeksi, se on viimeisin kansallinen kulttuurin nationalistinen saavutus. Niin tunnustettua kuin Kaija Saariahon sävellystyö onkin, ei mikrointervalleja tunneta edes musiikkiopistoissa.

Taustalla on pitkä kehitys, jossa taiteet ovat irronneet kansalliskulttuureista ja nationalismeista. Kulttuurin korkeus on aina viitannut myös kulttuurin poliittisuuteen, ja viimeistään taistolaisaikojen sammuttua taiteen yhteiskunnalliset tavoitteet ovat olleet kömpelöitä ja vaikutuksiltaan mitättömiä.

Samalla on menetetty eliitin jalusta, jonka turvin korkeakulttuuri on voinut asettua hoveihin sen sijaan että se jalkautuisi kansan keskuuteen. Käytännössä tämä näkyy mm. niin, että klassisen musiikin erityisasemaa suhteessa muuhun kulttuuriin ollaan menettämässä. On avautunut uusia mahdollisuuksia, ja taiteessa on entistä enemmän vapautta. Kun jotain saavuttaa, jotain menettää. Esa-Pekka Salonen näkee tässä suhteessa vain valituksen aiheita: ”Suomen merkitys maailman klassisen musiikin kartalla tulee vähenemään”, hän sanoo, ja syykin on yksinkertainen:

”Meillä on paljon vihaa kylväviä voimia tämän hetken politiikassa, ja se vaikuttaa mielikuviin Suomesta ulkomailla. Perussuomalaiset on noteerattu maailmalla suuresti, kuten euro-jupakkakin. Puhtoiseen Suomi-kuvaan on tullut säröjä. Rasistinen, fasistinen ja ksenofobinen ajattelu on meille kaikille haitaksi.”

(Lainaukset eivät ole sanatarkkoja, vaan haastatteluvideosta lyhentäen poimittuja)

Tämä lausunto on ristiriitaisuudessaan kiehtova. Salonen itse vetoaa puhtoiseen Suomi-kuvaan samalla kun syyttää perussuomalaisia, joiden näkyvin poliittinen Impivaara on tismalleen sama puhtoinen Suomi-kuva. Akseli, jolle Salonen nyky-Suomen asettaa on siksi silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Munakasta ei niin sanotusti voi tehdä rikkomatta munia. Hän jatkaa:

”Antikorkeakulttuuridiskurssia on paljon meidän kulttuurissa tällä hetkellä, ja se perustuu tietämättömyyteen. Klassinen musiikki ja ooppera ovat korkeakulttuuria, työläisillä ja vasemmistoliikkeellä oli viime vuosisadalla keskeisenä tavoitteena saada nauttia samasta korkeakulttuurista kuin eliitti. Nyt se on retoriikan tasolla muuttunut vääräksi elitismin sorsimiseksi. Kulttuurivihamielisiä ryhmiä on sekä vasemmalla että oikealla. Se on sääli.”

Pitkässä purkauksessaan Salonen löylyttää meitä kansallisromanttisenpuhtoisella toissa vuosisadan koivuvastalla ja paljastaa samalla, miten kaukana hän elää nykykulttuurista. Juuri ”korkeakulttuuri” on se, mikä yhdistää Salosen vihaamiinsa perussuomalaisiin, sillä molemmat tahot haluavat kaunotaiteellisen kansalliskulttuurin.

Sen sijaan kaikki kulttuurin parissa työskentelevät ja varsinkin sinne jalkautuneet ovat jo vuosikymmeniä olleet täydellisen vakuuttuneita siitä, että kulttuuri ei kuulu indoktrinaation piiriin. Jos meillä on yhtäkkiä maailman ykkössarjaan kuuluvaa animaatiota tai kansainvälisesti kovatasoista nykytanssia, sitä ei minkään järjen mukaan kannata vähätellä sen takia, että kumpikaan ei kuulu ”korkeakulttuuriin”. Kaikki kulttuuri on samaa, ei ole mitään korkeaa ja matalaa. Korkeakulttuuria ovat Egyptin pyramidit tai pronssikauden kirveet, ja Salosen logiikalla niidenkin tekemistä olisi ilmeisesti syytä tukea, jotta ihmiskunnan taiteellinen toiminta ei tuhoutuisi.

Ennen kaikkea olisi tärkeää ymmärtää, että kulttuuri ei ole enää poliittista.

Salonen on tehnyt tärkeän uran klassisen musiikin parissa, mutta sen hintana on näemmä ollut yleissivistyksen aukkoisuus. Hänestä on tullut niin kapean alan spesialisti, että hän syyttää ulkomaailmaa omista ennakkoluuloistaan:

”Netti on vienyt meidät pirstaleiden keskelle, digitaalinen maailma tarkoittaa sitä, että yhä kapeammille ryhmille on oma kanavansa, kuten hevi-metallin sisällä on viisi–kuusi kategoriaa. Tämä on levinnyt kaikkialle, ja jäljellä on yhä vähemmän yhteisiä kansallisia kokemuksia. Suomen kaltaiselle maalle meidän ainoa mahdollisuus pärjätä on jokin yhteinen identiteetti.”

No niin, Lordin voitto, Granlundin ilmaveivi, Kaurismäen leffat, Mielensäpahoittaja jne. Yhteistä bussipysäkkirupateltavaa löytyy nykykulttuurista yhtä paljon kuin aina ennenkin. Se, että klassinen musiikki on menettänyt pakkosyöttötorvensa ja ihmiset ovat astuneet kulttuurin ääreen subjekteina, ei ole vienyt meidän yhteistä identiteettiämme. Ei sitä mikään uhkaa.

Sen sijaan kulttuuri kuolee, jos se kadottaa itseohjautuvuutensa, ja tässä suhteessa Salonen on suomalaiselle kulttuurille jopa mahdollinen uhka. Hän luulee tietävänsä meitä paremmin, mitä me tarvitsemme ja tulee astuneeksi samaan miinaan kuin sadat tunnustetut ja arvostetut taiteilijat ennen häntä. Viimeisimpiä häntä edeltäneitä tässä suhteessa on John Updike, joka alkoi syyttää ihmiskuntaa tyhmyydestä sen takia, että hänen lopputuotantonsa ei kiinnostanut ketään.

Ylpeys. Ylimielisyys.

Jo Raamatussa taitaa lukea tästä jotain.

Salosen suhteen ylpeys käy näkyvimmin ilmi siinä, miten hän analysoi Guggenheim-tapauksen:

”Guggenheim oli sääli, se ei ollut kotimaiselta taiteelta pois. Ulkomainen kokoelma ei uhkaa suomalaista taidetta. Meille ominaista toimintaa on istua pirtissä ja tuijottaa omaa napaa. Meidän kulttuurissa on sisäänpäin lämpiämisen trendi. Guggenheimin pr oli hoidettu tosi huonosti. Poliitikkojen oli vaikeaa ymmärtää, mistä siinä oli kysymys.”

Jos on käyttänyt yhtään minuuttiakaan Guggenheim Helsinki -hankkeen ehtolauseisiin ja edes vilkaissut, mikä on Helsingin taidemuseon tilanne, ei tässä Salosen näkemyksessä loista mikään muu kuin tietämättömyys. Kukaan koko Suomen kulttuurimaailmassa tuskin vastustaa kansainvälistä taidetta. Koko syytös on älytön. Suurin piirtein yhtä älytöntä olisi se, että kaikki ryntäisivät syömään McDonaldsiin, koska siellä on kansainvälistä ruokaa.

Suomalaisella klassisella musiikilla menee hyvin eikä sitä uhkaa mikään. Musiikki on ainoa kulttuurin koulutusala, joka on mitoitettu oikein, eli sillä ei ole karsinnantarvetta. Valmistuneet muusikot työllistyvät hyvin, ja yleisöä riittää ainakin sen verran, että konkurssi ei alaa uhkaa. Musiikkitalo suurhankkeena pitää kiinnostusta yllä klassista musiikkia kohtaan vielä pitkään. Nyt jos koskaan kannattaisi käyttää resurssit sisältöihin ja pitää ruikutusta vakan alla.

Klassisen korkeamusiikin seremoniallisuus hovitaiteena asettaa poliittiselle eliitille, etenkin kulttuuriministerille, epäsuoran läsnäolon vaatimuksen.

Ennen kaikkea olisi tärkeää ymmärtää, että kulttuuri ei ole enää poliittista. Tunnustuksellinen taide on niin politiikassa kuin uskonnossa mennyttä maailmaa – ja siitä meidän kaikkien tulisi olla yksinomaan kiitollisia. Maailma on muuttunut parempaan, me olemme vapaampia. Sen vuoksi pojat heittivät 20 vuotta sitten Oulussa pökäleitä teatteriyleisöön, nyt he ovat establishmenttia, professoreita ja taiteellisia johtajia. Heidän evankeliuminsa on kuultu ja se on lävistänyt kaiken taiteen: korkeakulttuuri on kuollut.

Klassisen korkeamusiikin seremoniallisuus hovitaiteena asettaa poliittiselle eliitille, etenkin kulttuuriministerille, epäsuoran läsnäolon vaatimuksen. Hänen on tultava paikalle osoittaakseen arvostustaan. Mutta leikitäänpä hetki postmodernistisella ajatuksella: Kristian Smeds ohjaa Savonlinnan 101-juhlien pääesityksen, jonka nimi on Pikkuhitler. Tässä oopperassa Suomen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäeksi puettu Jorma Hynninen nylkyttää puudelia ja laulaa: ”Jawohl olen tyhmä jawohl turmelen taiteen jawohl vien koko kulttuurin hautaan”. Esimerkkini on erittäin typerä, muttei Oopperan vitsiräppiä olennaisesti tyhmempi. Kysymys kuuluu, että onko kulttuuriministerin istuttava majesteetinaitiossa osoittamassa suosiota tälle itsensä pilkalle, vai onko niin, että korkeakulttuuri on niin sidottu hoviin, että koko ajatus siitä, että se koettelisi sanan- ja ilmaisunvapautta on absurdi?

Tämä teksti on epilogi täällä ilmestyneelle kolumnille.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort