Kansan Uutisten kolumnissaan Sukupuutto vai nälkäkuolema? Tuula-Liina Varis käy heti otsikossa pientareen puolella. Kysymys on asetettu vasten Kritiikin Uutisten pääkirjoitustani, jossa kartoitan sanomalehden auringonlaskua. Keskeinen pointtini nimittäin on, että on kolmas vaihtoehto, ja se on hedelmällinen kriisi. Koska kirjoitukseni asettuu Variksen kolumnissa hieman outoon valoon, liitän tämän tekstin loppuun kyseisen pääkirjoituksen.

Variksen asenne niin nettiin kuin kritiikkiin tuntuu olevan ylipäätään jonkin verran normaalista poikkeava. Hän kirjoittaa:

”Netin blogi- ja peukutuskulttuurissa tilanne on pahin: tavaraa on paljon mutta laatua vähän, mielipiteitä rajattomasti, mutta asiantuntemusta niukasti. Taiteen tekijä, jolla on oikeus odottaa ammattikriitikon asiantuntevaa kommentaaria työstään, ei tästä mutuhutusta paljon kostu.”

Ensinnäkin netin kirjallisuusblogeissa on laatua enemmän kuin mutuhuttua, tuota jälkimmäistä en itse asiassa ole löytänyt oikeastaan yhdestäkään blogista. Skeptikko klikatkoon tämän sivun oikeanpuoleista palstaa mistä blogista hyvänsä. Toisekseen kritiikkiä ei kirjoiteta taiteen tekijälle, vaan teoksen yleisölle. Jos kritiikkiin tekstilajina ja sen sananvapauteen kytkeytyvää historiaa yhtään perkaa, huomaa pian että kyse on aivan muusta kuin avoimesta asiantuntijakirjeestä. Tämä on ensimmäisiä asioita, joita kritiikkikursseilla opetan. Esimerkiksi kritiikkejä editoidessa olennaisena kriteerinä on tekstin ymmärrettävyys ns. kadunmiehelle.

Mediamaailman välttämättömän ja monessa suhteessa tervetulleen muuttumisen sijaan Variksen intressit askartelevat siltarumpupolitiikassa ja nurkkapatriotismissa, vaikka kokonainen kartoittamaton manner aukenee edessämme:

”Niin kauan kun vapaan kriitikonkin on asuttava seinien sisällä eikä verkon silmässä ja syötävä ruokaa, jota kakkubloggareiden nettitarjonta ei korvaa, minua kiinnostaa ja huolettaa hänen toimeentulonsa ja ammatillinen asemansa. Asema on heikko ja toimeentulo kehno, ja se on kiistatta yksi syy kritiikin tason ja arvostuksen laskuun.”

Tästä kiistattomuudesta minulla on hieman eri käsitys. Ensinnäkään mitään entisiä hyviä aikoja ei Variksen viittaamassa mielessä ole olemassa, vaikka hänen retoriikassaan tällainen reaalipoliittinen ajatus onkin tehokas. Toisekseen sanomalehtien levikkien lasku on saanut ne lähinnä toimimaan kulttuuriavustajiensa hyväksikäyttäjinä. Siksi on monessa suhteessa haitallista pelätä nettiä ja puolustaa syndikaattimedian korruptiota edes viitteellisesti jonkun kriitikon leivän takia. Suomessa on omien laskujeni mukaan alle viisi pelkästään kritiikillä itsensä elättävää kriitikkoa – en ole kukaan heistä. Nykykulttuurille leimallista onkin se, että kulttuurijournalismin muodot ovat entisestään laajentuneet. Kritiikki on merkittävä osa kokonaisuutta, mutta se ei ole millään eristäytyneellä vyöhykkeellä. Kuten sanonta kuuluu: kesä kaikilla…

Varis jatkaa riepottamistani:

”Aleksis Salusjärven visio kriitikoiden toimeentulomahdollisuuksien aukeamisesta netissä näyttää raa’an arjen valossa olevan hakaneulalla taivaasta kiinni. Hän vetoaa muotibloggareiden saamiin mainostuloihin ja siihen, että jotkut kirjablogien kirjoittajat jo saavat vapaakappaleita ja kustantajien tiedotteita. Vaikka saisivat vielä infokutsuja ja pikku työtarjouksiakin, on freelancereiden kurjan aseman ja karmean kohtelun huomioon ottaen vaikea nähdä näiden armopalojen millään lailla tulevaisuudessakaan parantavan kriitikoiden toimeentuloa. Ennemmin ollaan tiellä kohti pahenevaa kurjuutta, ehkä peräti ammattitaitoisen kritiikin kuihtumista ja ammattikriitikkokunnan kuolemaa. Kuolevatko he nälkään vai sukupuuttoon? Sitä sopii kysyä.”

Tämä ”visioni” on monen eri taiteenlajin kriitikon pohtima. Jos vaikkapa lueskelee Johanna Vehkoon kirjaa Painokoneet seis!, huomaa nopeasti, että käsillä ei ole nurkkapatrioottien väsytystaistelu, vaan yksinkertaisesti hyvin paljon laajempi murros, jossa perinteisen printtimedian rooli on muuttumassa. Kriisi tarkoittaa muutospakkoa, ja sen lopputulos voi olla aiempaa huonompi tai parempi. Painetun median suhteen Variksen vastaus kriisiin on suojella kriitikoiden asemaa taistellen hiipuvan bisneksen leivänkannikoista. En väitä, että se on turhaa – mutta on pelottavaa jos kokonaan uuteen mediaan ja sen mahdollisuuksiin suhtaudutaan torjuvasti vain asenteellisen muutosvastarinnan takia. Mitä hävittävää kriitikoilla on? Laajemmin: kuinka paljon vaikkapa Arabikevään suhteen on pohdittu esim. Tunisian bloggareiden saamia korvauksia jutuistaan? Pointtini on, että rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta kulttuurin suhteen kaikki sisällöt eivät ole rahalle alisteisia, ja kun puhutaan paradigman murroksesta, on raha toisinaan se kaikkein epäolennaisin seikka.

Variksen ajatuskulku jatkaa yhä oudommalla polullaan:

”Taiteen Keskustoimikunta jakaa työskentely- ja kohdeapurahoja myös arvostelijoille lähtökohtana juuri kritiikin rooli taideinstituution osana. Taiteen edistämislain tehtävänä ei ole tukea journalismia. Jos kritiikki on vain journalismia, jossa jokaisen mielipide on demokraattisesti tasa-arvoinen, esitettiinpä se missä ja miten tahansa, miksi sitä pitäisi tukea taiteen määrärahoista? Pitäisikö kriitikoiden apurahatkin siirtää taiteilijoille, kasvattamaan valtion taiteilijatuen onnettomasti jälkeenjäänyttä rahapottia?”

Tässä katkelmassa ongelmalliseksi muodostuu paitsi taiteen myös kritiikin ja varsinkin journalismin määrittely. Kun kulttuurin eri osa-alueet muodostavat eturyhmänsä (Variksella kirjalijat, minulla kriitikot ja Heikki Jokisella free-journalistit), syntyy helposti keinotekoisia oppositioita, joita ei todellisuudessa voi olla olemassa. Journalismi ei ole satunnaisten mielipiteiden kakofonia, kuten kirjallisuus ei ole merkityksettömien mihinkään liittymättömien keksittyjen juttujen kokoelma.

Viimeisen sadan vuoden ajan kulttuurissa ovat kukkineet monimuotoiset sisällöt, jossa kritiikin, kirjallisuuden ja journalismin rajat ovat hälvenneet ja sekoittuneet toisiinsa. George Orwell tai vaikka Tom Wolfe ovat esimerkkejä kulttuurihahmoista, joiden sarka osuu näihin kaikkiin. On tappio, jos eturyhmien siltarumpupolitiikka estää meitä näkemästä kokonaisuutta lyhyen tähtäimen torjuntavoittojen takia.

***

Ja tässä siis pääkirjoitukseni:

Sanomalehden auringonlasku

1770-luvulla avautui kulttuurijournalismissa uusi aikakausi. Nuori Friedrich Schiller oli luonut menestysnäytelmänsä Rosvot, joka teki yleisöön suunnattoman vaikutuksen. Siivittääkseen suosiotaan hän kirjoitti näytelmästään murska-arvosteluja sanomalehtiin, ja Frankfurtissa lukijat provosoituivat puolustamaan Rosvoja ja Schilleriä kiihkeästi häneltä itseltään.

Oli syntynyt uusi yleisön ajatus, jossa taide kykeni sanomalehtien kautta kohtaamaan yleisön suoraan ohi salonkien portinvartijoiden. Samalla Sturm und Drang ‑ryhmä aloitti modernistisen taiteen vallankumousten sarjan. Sanomalehti paljastui täydelliseksi välineeksi julkisen mielipiteen muokkaamiseen, joka sensuurin hälvetessä kasvoi täyteen valtiomahdin mittaansa seuraavalla vuosisadalla.

Sanomalehdistön kautta kulttuurin ja politiikan yhteistaival löysi ilmaisumuotonsa, ja varsinkin vasemmiston aatemaailma sai itselleen keinon manifestoitua. 1770-luvun demokratia-ihanteet, 1880-luvun sosialismi ja 1920-luvun kommunismi tulivat kulttuuriväen manifestoimiksi lehdistön välityksellä. Kaikki nämä yhteiskuntaliikkeet olivat täysin taiteen adoptoimia.

Jos tätä karrikointia jatketaan, on 2010-luvun vasemmistolaisuus anarkistisia internet-ryhmiä. Anonymous-liikkeen kaltaisten itseohjautuvien yhteenliittymien toimesta kriisiytetään tekijänoikeuksia, poliittisia valtarakenteita ja sähköisten informaatioväylien yhteiskuntakontrollia.

Yksi on kuitenkin uudella vuosituhannella joukosta poissa: sanomalehti. Uutisten välityksessä ja mielipiteenmuodostuksessa sanomalehti on menettänyt hegemonisen asemansa sosiaaliselle medialle. Sanomalehti on kallis ja kömpelö, mutta vaarallisinta sille on hitaus: se tulee myöhässä paikalle ja kaupittelee ilmaisten aterioiden tähteitä maksusta.

Siinä missä Schiller löysi sanomalehden salonkikritiikin korvaajaksi, on vaikkapa Banksy löytänyt internetin sanomalehden tilalle. Suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa sanomalehdet ovat nykyään kyytiläisiä perusteellisemman ja terävämmän internetin vetäessä letkaa. Internet on nyt väylä kirjoittaa ohi portinvartijoiden ja sanomalehdellä on muinaisten salonkien rooli. Yleisön ajatus on uuden median myötä keksitty jälleen uudelleen.

Yleisö ei ole enää passiivista, vaan osallistuvaa. Kulttuuri ei myöskään ole poliittista, vaan ennemmin subjektiivista. Sen merkityksiä ei anneta rahvaalle ylhäältä alaspäin, vaan ne syntyvät yhdessä. Eliitin on korvannut aktivistit, ja merkitykset syntyvät sitoutumisesta. Siten lavarunous voi pystypäisesti elää vitaalia elämäänsä kustantamorunouden rinnalla, olematta vastakulttuuria tai avantgardea. Tällaiset käsitteet ovat kuolleet kulttuurin rakenteiden muretessa. On vain yksi julkisuus, ja se on kaikille sama.

Sähköisen tiedonkulun voittokulku muutti koko viime vuosisadan. Silti sen mekanismi oli sama kuin toissa vuosisataa hallinneella sanomalehdellä: tieto kulki vain yhteen suuntaan, ja median merkitys perustui sen kautta tavoitettuun yleisöön. Tämä joukko oli profiililtaan passiivista. Siksi käsitys journalismista perustuu yhä ajatukseen massoista ja joukkotiedotuksesta, käsitykseen pistemäisistä koko kansan puheenaiheista, jotka läpäisevät yhtenäiskulttuurin.

Tämän vuosisadan suurin muutos ovat kahteen suuntaan toimivat itsenäisesti rakentuvat tietoverkot. Yleisö ei ole enää objektin roolissa, vaan vastaanottamisen rinnalle on tullut paitsi vastaanväittäminen myös vaihtoehtoiset sisällöt. Tieto on kollektiivista ja yleisö on se joukko, joka osallistuu. Tämä on muuttamassa myös kritiikin luultavasti lopullisesti toisenlaiseksi. Salonkien sisäpiireistä irronnut kasvotonta yleisöä opastanut journalistinen kritiikki on niin sanoakseni saamassa jälleen kasvot.

Kaikkien taiteiden uudistuminen ja vastaanotto löytää nykyään tietoverkoissa kaikupohjansa. 2000-luvun schillerit synnyttävät Occupy-liikkeitä, meemeiksi kasvavia estetiikkoja, itsenäisiä suurelokuvahankkeita ja kokonaan uusia tapoja ymmärtää kulttuuria.

Aleksis Salusjärvi

päätoimittaja