Proosakonferenssi Keinosta kasvoi merkittävimpiä kirjallisuustapahtumia vuosikymmeneen. Tutkijoiden ja kirjailijoiden kansainvälisen seminaarin päätehtäviä oli muuttaa poetiikan painopistettä runoudesta proosaan. Kritiikin Uutiset seurasi tapahtumaa aktiivisesti.

Suomalaisen kirjallisuuden uudistuminen on jo vuosia tapahtunut täysin runouden ehdoilla. Tutkijoiden ja kirjailijoiden suuri yhteisponnistus proosakonferenssi Keino pyrki muuttamaan tätä asetelmaa.  Tapahtuman avasivat tutkijakollegiumin vetäjät Sami Pihlström ja Sari Kivistö.

Pihlström kertoi, että akateemisen tutkimuksen ja proosakirjoittajien välinen kanssakäyminen on ollut hyvin lupaavaa. Tutkimus ei voi löytää suoraa tietä fiktioon, mutta interaktiosta syntyy tuloksia. Tämä on uutta koko maailmassa. Kivistö sanoi, että tavoite on laajentaa tutkimuskysymyksiä kulttuuriin. Tuloksien toivotaan siten heijastuvan mahdollisimman laaja-alaiselle yleisölle.

Antje Rávic Strubel puhui aiheesta ”Using doubts to build sentences”. Hän on taustaltaan itäsaksalainen ja hän pitää lapsuutensa kokemuksia kirjallisena rikkautena.

Strubel lähestyi kirjoittamista lauseiden rakentamisen prosessina. Hänelle kirjoittamisen myötä avautuu flow’n tila, jota hän hahmottaa tietoisuuden kamppailuna kirjoituksen todellisuudessa, outside of myself, inside of language.

Todellisuus on vain sopimus, ja sen rajoja voi hahmottaa kirjoittamisen myötä. Keskeistä ovat eksistentiaaliset kysymykset, kuten ”kuka olen?”  ja ”kuinka paljon vapautta minun on mahdollista saavuttaa?”.

Strubelin luento käsitteli pääpirteiltään osallisuutta, integroitumista kulttuuriin. Proosa on hänelle keino kartoittaa sosiaalista todellisuutta, ja kirjoitukseen aukeaa näin poliittinen horisontti. Kirjoittamista motivoiva epäily koskee käsityksiämme kulttuurista ja identiteetistämme ja prosessoi sitä.

Nykyiselle informaatioyhteiskunnalle on leimallista, että epävarmuudelle ei ole enää sijaa, olemme tiedolla kyllästettyjä. Uutisten apokalytinen myrsky on turruttanut meidät predestinoidulla tiedolla kulttuuristamme. Kirjoittamisen tuottama flow irtaannuttaa tästä maailmasta. Se ottaa ruumiin haltuunsa ja muuttaa havaintoa, todellisuuskäsitystä. Kirjoittaja istuu kirjoittamassa ja on samanaikaisesti vapaa, ruumiiton. Strubel kuvaa tätä tilaa lauseella ”the I speaks me”.

Proosan maailma käsittelee Strubelin hahmotuksessa kirjoittavan minän ja minuuden kytköksiä sosiaaliseen todellisuuteen, ikään kuin kirjoittamisen pääpurkuaukko olisi psykologinen ja sosiologinen. Tähän ajatukseen hän luennossaan kasvatti minätietoisuuden prosessin syntymän, joka liittyy hänellä itsensä peilistä löytämiseen 6-vuotiaana (jota psykoanalyyttisessä kirjallisuudentutkimuksessa voitaisiin kai ajatella lacanilaisena peilinä).

Kartesiolaisen todellisuusperiaatteen myötä epäilys saa subjektin manifestoitumaan sosiaalisessa todellisuudessa. Kirjoittaminen on tämän prosessin kiteytymä.

Strubelin luennon suurin ansio oli esseistisen ja muistelmamaisen taitava lausetyyli. Hänen luentonsa oli mitä kauneinta esseistiikkaa. Hän kertoi, että Itä-Saksassa hän kasvoi rakentamaan jaettua todellisuutta kielellä, lauseilla. Valtion antama kuva todellisuudesta synnytti samalla skeptisen suhtautumisen ympäröivään maailmaan. ”Meillä ei ollut oikeutta puhua kaikesta (kuten länsisaksalaisesta sedästä), ja kaikelle ei ollut sanoja.”

Olennaiseksi kasvaakin identifioituminen ja persoonallisuuden kielellinen rakentuminen. Kirjoittamisen todellisuutta leimaa tietoisuuden ja epäilyn vaellus kielen maailmassa, joka tuottaa lauseita toisensa perään, ikään kuin yllättäen kirjoittajan itsensä. Sanalla on aina tarkoitus, mutta lauseen merkitys määräytyy sen viimeisen sanan myötä. Sana ”sentence” kuvaa tätä Strubelin mukaan: sentence – sent – to have a direction, to be sent on a way to somewhere.

Flow-tila tuottaa kirjoittamisen todellisuuden, jonka tunnuspiirteitä ovat kuoleman läheisyys, kaipuu, klassinen itsensä ulkopuolelle astuminen, kirjoittamisen ja poissaolon yhtäläisyydet. Sanat rakentavat todellisuuden, tietoisuuden, preesensin. Lukija tavoittaa tämän saman maailman, astuu samaan flow’n maailmaan, jossa todellisuus ympärillä katoaa. Kirjallisuudelle avautuu samalla funktio (ainakin epäsuorasti). Jos flow’n määrää kasvateteaan, ”I suspect we would be happier that way”, Strubel lopetti luentonsa.

Kokonaisuudessaan Strubelin ajatus siis toisti vanhoja viime vuosituhannen emansipatorisia käsityksiä kirjallisuudesta ja proosasta sinänsä. Mitään uutta ja poeettisesti haastavaa hän ei sanonut. Hänen puheessaan resonoivat lacanilaiset ajatukset, feministinen identifioituminen, kartesiolainen subjekti ja siis modernin kulttuurin koetellut ajatukset.

Monique Truong. Kuva: Aleksis Salusjärvi

Monique Truongin luento ”Writing hunger” käsitteli hänen kirjallista suhdettaan ruokaan ja nälän kokemukseen. Taustaltaan vietnamilainen newyorkilaiskirjailija määritteli roolinsa vähän mielikuvituksettomasti: ”Fiction writers are here to ask questions – not to give answers.”

Truong hahmotteli teemaansa kiinnostavasti: Nälkä on perustavimpia ruumiin tuntemuksia. Nälkä on kaipausta johonkin jota ruoka edustaa. Ruoka on sosiaalista, rakkauden osoitus, auringon ja maan yhteistyön tuottama todellisuus.

Kun taustalle kasvaa koko länsimaisen modernin kirjallisuuden maslowilaiset peruskivet, kuten Heinrich Böll, Knut Hamsun, Gabriel Garcia Marquez, odotin Truongin räjäyttävän pankin kertarysäyksellä. Homma jäi kuitenkin suutariksi.

Hän taustoitti nälkää autobiografisesti palaten proosallisiin elämänsä hetkiin, joista ensimmäinen oli huhtikuu 1975. Truong oli äitinsä kanssa Vietnamin sodan pakolaisena Kaliforniassa Camp Pendeltonissa. Hänen ensimmäinen ateriansa Amerikassa käsitti hampurilaisen ranskalaisilla, miten totuus voikaan olla niin kliseinen, hän pohti.

6-vuotias tyttö järjesti äidilleen ruokaa, koska tämä oli niin surun murtama, ettei päässyt teltastaan ulos. Ruoan merkitys kasvoi siten pienen tytön maailman keskukseksi, joka vielä korostuu kielessä: Vietnamissa kysytään ”mitä kuuluu” sanoilla ”oletko syönyt”.  ”Ruokkija, se kuka ruokkii, on huoltaja. Äitini kanssa tämä suhde kääntyi aivan liian aikaisiin päälaelleen”, Truong luki proosaansa.

Hänen suhteensa proosaan paljastui lopulta täysin perinteiseksi. Havainnon ja tulkinnan kehät kulkevat laveeraavaa maailmaansa, jonka ainoa divergoivuus on, että se perustuu makuaistiin. Truongin kirjallinen ”keksintö” on synestesia semantiikan ja makuaistin välillä. Proosana kokonaisuudesta kasvaa täysin konventionaalista, jopa mielenkiinnotonta. Kun vielä Patrick Süskindin pikkuhitti Parfyymi jo viitoittaa lähimenneisyyden hajuaistilla ohjautuvaa proosaa, ei kerrontaa määräävän aistin vaihtaminen näöstä ole uusi idea edes bestseller-kategoriassa.

Truongin lukemat proosakatkelmat eivät kertoneet juuri mitään nälästä. Koko kirjoitettu maailma rakentuu sen sijaan makujen ympärille, syömisestä ei tule fyysistä, vaan poeettista laveerausta. Ikään kuin Jamie Oliver proosamaailmassa. Kuilu Knut Hamsunin Nälkään on melkoinen. Se tuntuukin keinoiltaan paljon kokeilevammalta.

Markku Eskelinen kysyi Truongilta hänen käsitystään kirjallisuuden medioista, kuten painetun kirjan roolista. Truong sanoi, ettei usko painetun sanan kuolemaan kertomuksissa. ”Sanat voivat paljastaa tai kätkeä. Tätä elokuva ei voi tehdä. Sanojen kätkevä luonne on proosassani olennainen piirre”, Truong pohti. Tämä tekninen ajatus liittyy juoneen: ”Kun lukija törmää kirjan käännekohtaan ja palaa alkuun, hän huomaa johtolangat, jotka ovat koko ajan olleet läsnä. Niiden merkitys ei vain ole aluksi avautunut.”

Amerikkalainen proosatekniikka siinä mielessä kuin sitä kirjoituskursseilla täällä Suomessakin opetetaan, paljastaa Truongin mallioppilaakseen. On oikeastaan ironista, että juuri hän oli yhtenä pääesiintyjänä uutta proosaa pohtivassa konferenssissa, kun hän edustaa kaikkein konservatiivisinta 80-luvulla läpilyönyttä kirjoitustekniikkaa korostavan proosan maailmaa.

Konferenssin kuuluisin puhuja Fredric Jameson piti vaikuttavan luennon herkullisesta aiheesta ”Postmodernity today”. Pirjo Lyytikäinen alusti luentoa määrittelemällä pastissin ja nostalgian postmodernin kulttuurin tunnuspiirteiksi, jossa menetetään kriittinen etäisyys ja kapitalistisen kulttuuri kasvaa todellisuusperiaatteeksi.

Jameson aloitti postmoderniteetin käsitteellä, jolla hän nimeää historiallista kapitalisoitua globaalin maailman aikaa: ”Ihmiset tulivat 1980-luvulla tietoiseksi, että olemme astumassa uuteen aikakauteen.” Käsite postmodenismi taas on ymmärretty laajemmin ajattelumalliksi tai filosofiaksi. ”Postmoderni filosofia on oire kokonaisuudesta, jota kutsun postmoderniteetiksi”, Jameson kertoi.

Fredric Jameson. Kuva: Aleksis Salusjärvi

Postmodernia estetiikkaa leimaa taide-esineen haihtuminen. Nykytaiteen tunnuspiirre on installaatio. Emme tee maalauksia tai veistoksia, vaan tiloja. Ne käsittävät satunnaisia esineitä, jotka eivät yksinään ole teoksia, vaan teos on esineiden kokonaisuudesssa ja tilassa sellaisenaan. Tilassa olevat objektit eivät edusta mitään tyyliä, vaikka ne ovat jonkun valitsemia.

Installaatio kuvaa kaunotaiteiden hajoamista. Eri taiteet ovat matkalla autonomiaan, ja ne kasaantuvat toisiinsa uusissa ja ennakoimattomissa symbiooseissa. Tämä näkyy erityisesti valokuvataiteessa, joka oli alun perin alisteinen maalaukselle.

Samalla avantgarde on katoamassa kulttuurista, mikä johtuu kulttuurin kokoavien rakenteiden heikkenemisestä. Tämä näkyy paitsi taidesuuntauksissa myös politiikassa. Taiteessa avantgarde on tullutkin kuraattoreiden syrjäyttämäksi. Kuraattorista on tullut taiteen demiurgi. Meillä ei ole enää suurta taidetta, vaan suuria kuraattoreita.

Filosofiassa näkyy tämä sama mekanismi. Kuraattorit kokoavat filosofista ajattelua ja filosofeja samaan tapaan kokonaisuuksiksi kuin kuraattorit tekevät taiteessa. Kuraattorit edustavat instituutiota. Postmoderniteetissa instituutioista on tullut autonomisia.

Taideteokset eivät ole enää esineitä, vaan tapahtumia. Installaatiot tehdään ajallisesti tiettyä hetkeä tai tilannetta varten, toisin kuin modernin taiteen teokset. Taiteen olemus ei ole teoksessa tai tyylissä vaan strategiassa tai tapahtumassa.

Taiteella on käsitteellisen idean merkitys, samaan tapaan kuin käsitetaiteella 60-luvulla, mutta tässä ei ole suoraa jatkumoa. Käsitteelliset teokset olivat ennen luonteeltaan kuin paradokseja, ne olivat tilanteita pohdiskelulle. Postmoderni taide on aivan toisenlaista. Se ei kuvaa tällaista käsite-ideaa, tai ohjaa pohdiskeluun, vaan se ohjaa kokijansa teoreettisen prosessin keskelle – yksilöllisyys ja teoria yhtyvät teoksessa.

Ei ole enää varmaa, voiko taiteen käsitettä edes käyttää samassa merkityksessä kuin ennen. Postmoderniteetissa kuvaavampi termi voisi olla ”singulaarinen tapahtuma”.

Tätä ajatusta voi hahmotta myös molekyylikeittiön kautta, jossa siis perinteisen luonnollisen aterian sijaan ruokaa valmistetaan kemiallisena prosessina. Ateriat eivät ole luonnollisia, vaan tavoitteena on tarjoilla konstellaatio, ja aterialle syntyy singulaarisen tapahtuman luonne.

Postmoderniteettia kuvastaa se, että vakaat rakenteet ovat kaikki muuttuneet ongelmallisiksi. Vakaus on kadonnut sekä taiteesta että taloudesta, koko kulttuurista. Pysyvä objekti on korvattu tapahtumalla.

Vanha edistyksen ajatus on poissa, ja pelkkä apokalyptinen tuho odottaa horisontissamme. Muttei aivan vielä. Kun modernismi on valmis ja maaseutu on kadonnut, meistä kaikista on tullut kuluttajia. Kaikki ovat työttömiä, kaikkialla on kauppakeskuksia, erilaisuus on hävinnyt standardisoinnille.

Ajassa kokemuksena tapahtuu myös muutos. Ajallisuus loppuu, nykytoimintaelokuvissa ei ole enää juonta. Mikään aiempi yhteiskunta ei ole niin lyhytmuistinen kuin nykyinen. Historiallista kehitystä ei osata hahmottaa taaksepäin. Edessä ovat luonnon ja talouden katastrofit.

Tom McCarthy. Kuva: Aleksis Salusjärvi

Konferenssin paras vieraileva kirjailija Tom McCarthy luennoi aiheesta ”Transmission and the Individual Remix – How Literature Works”.

Hän taustoitti aihettaan Kraftwerkin kappaleella Antenna, jonka hän liitti kirjallisuuteen ja kieleen lauseella: ”I become a transmitter – you become an antenna”. Kirjallisuudessa kysymykset kuka puhuu ja kuka kuuntelee jäävät auki. Orfeus-myytti toimii McCarthyllä kirjallisuuden mekanismien johtolankana.

Alussa on signaali. McCarthyn hahmotuksessa kieli on eetterimäinen todellisuus, jonka keskellä ihmiskunta elää. Troijan kaatumisen viesti kulki merkkituli-signaalina satoja kilometrejä muutamassa tunnissa. Informaatio ei ole abstrakti asia, vaan konkreettinen osa kulttuuria.

Modernissa kirjallisuudessa Kafkan ja Becketin tavoite oli saada meidät kuulemaan jotain, joka jo on olemassa ympärillämme. Tavoite on kuunnella itse kuuntelemista. Rilke hahmottaa runouden syntyvän kuuntelemalla hiljaisuutta, runous on vain kuuntelemista, vain vastaanottoa. Runoilijan tehtävä on pelkästään ottaa vastaan.

Cocteaun elokuvassa Orfeus nuori runoilija istuu autossa päiväkausia kuuntelemassa autoradiota, josta tulee merkityksettömiä lauseita jotka laukaisevat hänet kirjoittamaan. Kuuleminen ja toistaminen kulkevat käsi kädessä. Orfeus on toistaja. Hän ei laadi tekstiä vaan toistaa sitä. Se mitä Orfeus kuuntelee, on häntä itseään.

Myös Heidegger näkee runoilijan työn samalla tavoin. Ajatteluun yleensä pitäisi sisällyttää myös kuunteleminen. Kyse on siitä miten kieli itse toimii. ”Speaking is listening, listening to the language we are speaking – listening before we are speaking”, McCarthy kertoo. Tällaista puhumista kuulemisena leimaa toisto.

Freud määritteli tekniikan keinotekoisina eliminä, jotka mahdollistavat ruumiin rajojen ylittämisen. Keinotekoisen elimen omaaminen tarkoittaa, että jotain on amputoitu. Informaatiolla ja kommunikaatioteknologialla on leimallisesti tällainen luonne. Tekniikka konstituoi jotakin, jota McCarthy kutsuu nimellä ”body-media-extention”.

Käsite ”broadcasting” on olennainen, toitottaminen, levittäminen, lähettäminen. Orfeus oli levittäjä ja tullessaan kuoltuaan pilkotuksi hänet levitettiin. Orfeus on länsimaisen kirjallisen kulttuurin avainhahmo ja kirjallisuus on pohjimmiltaan levittämistä.

Blanchot mieltää kirjoituksen olevan sokeassa pisteessä. Kirjoitus ja itsemurha läpäisevät toistensa pinnan. Kirjoitus on alkuperän tuhoamista, identiteetin katoamista, alkaen kirjoittajan omasta ruumiista. Kysymykseen kuka puhuu, on vastaus aina kieli.

Kritiikkien perusteella McCarthyä pidetään käsitteellisenä kirjailija, mutta hän painottaa, että kaikki kirjoitus on käsitteellistä. Huonojen käsitteiden läpäisemää kirjoitusta ei usein vain mielletä näin. Ei-käsitteellinen kirjoitus (mikä paradoksi) tarkoittaa tekstiä, joka ei suoraan liity mihinkään teoriaan ja joka kytkeytyy kapea-alaiseen ihmisyyteen jossa kieli nähdään ilmaisuna. Tällaista tekstiä kuvaavaksi substantiiviksi McCarthy ehdottaa sanaa ”crap”.

Kirjallisuus toimii vain siksi, kuten Blanchot käsitti, että se ei toimi (work, function). Kyse on pohjimmiltaan pakonomaisesta kuuntelusta. Tekniikan rooliksi on muodostunut epäonnistua tehtävässään paremmin, kuten Becket sanoo.

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden kuuntelun ja lähettämisen prosessi muodostaa remixejä (joka musiikkikäsitteenä vertautuu perinteiseen intertekstin käsitteeseen). Ja kuten on selvää, on hyviä ja huonoja remixejä. Kirjallisuuden voi tässä suhteessa nähdä myös pulssina, koodina ja luuppina. Remix-kirjoittaminen läpäisee niin Shakespearen, Orfeuksen kuin Burroughsin tai Poundin.

McCarthy ei tiedä miksi kirjoittaa. Siihen ei ole mitään syytä. Kirjallisuus on hyödytöntä. Kirjallisuudella ei ole käyttöarvoa, mutta tämä tarpeettomuus on tärkeää. Jonkun Brechtin kautta voi syntyä toinen kuva, mutta kun vertaa Brechtiä Becketiin, hän on McCarthyn mukaan yksiselitteisesti parempi, hän vastaa maailmaan paremmin.

McCarthy ei myöskään tiedä kenelle hän kirjoittaa. Kirjoittaja ei ole originaattori, hän on kaikukammio. Jotkut kaikukammiot ovat toisia parempia. Kyse ei kuitenkaan ole kirjoittajien originaliteetista tai yksilöllisyydestä, siitä että he synnyttäisivät tekstissään mitään, kuten romanttisesti usein ajatellaan.

Viidettä pääpuhujaa Päivi Mehtosta en päässyt kuulemaan, mutta syntyneen innostuksen perusteella hänen luentonsa oli ilmeisesti koko konferenssin kiinnostavin.

***

Keinon kiintoisin anti suomalaiselle kirjallisuudelle lienee Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema Vuosikirja 2012 sekä kirjallisuuspalkinto. Kirjan on toimittanut seuran perustajajäsenet Markku Eskelinen ja Laura Lindstedt, ja proosapalkinto jaettiin teoksen julkistamisen yhteydessä.

MKS-palkinnon voitti Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän Ensyklopedia. Teos asetetaan näin kiinnostavasti runouden ja proosan välimaastoon, nimenomaan kirjallisuutta mahdollistavana kirjana. Itse palkinto löytyy vuosikirjan sivuilta: 173–192.

2010 perustettuun MKS:aan kuuluu 26 jäsentä. Proosakonferenssi on vuosikirjan ohella seuran työn ensimmäiset tulokset. Eskelinen kertoi, että proosan erilaiset esittämistavat toimivatkin seuran syntymisen olennaisena motivaationa. ”Toiminnan profiili on kuitenkin yhä auki, pyrimme olemaan ennakoimattomia. Kysymys on mahdollisuuksista, jotka liittyvät paitsi proosan keinoihin myös lajityyppiin, kirjallisiin intentioihin jne.”

EDIT: 15.5. Eskelisen korjaus ”En lyhyessä esittelyssäni puhunut kirjallisista intentioista vaan interventioista jne.”

MKS on keskittynyt proosaan, koska se on jäsentensä mielestä kirjallisuuden käsitettä vähiten rajoittava. ”Sitä paitsi runous on niin hyvin verkostoitunutta, että sen ulkopuolinen tila on alkanut kiinnostaa. On pyrittävä muuhunkin kuin näiden lajien erojen puimiseen”, Eskelinen kertoi

Lindstedt taustoitti vuosikirjan syntyneen ilman rajoitteita. Teoksessa on niin proosaa kuin tutkimustekstiäkin. Kirja on teematon ja kuvaa seuran jäsenien intressejä, mutta esimerkiksi amerikkalainen abstrakti kirjallisuus nousee esiin useissa teksteissä.

MKS:n salaseuramaisuus esimerkiksi jäsenistön valintakriteerien ja taustojen suhteen on herättänyt sarkastista kommentointia. Seuran vuosikirjan vastaanotossa on myös aiheellista pohtia arviointikriteerejä tässä suhteessa.

Perusta poetiikasta käytävälle keskustelulle on ollut runouslähtöinen jo kauan. MKS:n jäsenistössä on myös huomattava määrä runoilijoita. Seuran asenne kirjallisuuteen yleensä on vielä selkiintymätön – mutta minkälaisena hyvänsä se tuleekin muotoutumaan, ei MKS:n toimintaa liene syytä arvioida erityisen hienotunteisesti. Jos toiminta on merkittävältä osaltaan salaista, mutta työn tuloksia esitellään julkisesti uskottavana auktoriteettina esiintyen, jätetään mahdollisuus dialogille pelkästään tähän avantgardistiseen performatiiviseen ulostuloon. Jos on mitään moitittavaa (tai halua noteerata MKS kirjallisessa kulttuurissa), se kannattaa kakaista pihalle nyt, kun kritiikkiä otetaan vastaan.

EDIT.15.5. Tämän edellä mainitun taustalla on erilaisten kirjallisuusinstituutioiden rooli poetiikassa yleensä sekä MKS:aan liittyneet käytäväpuheet.

***

Yleiskatsauksena proosakonferenssi Keinosta on todettava, että tämä avaus oli merkittävä monessa suhteessa. Arvostan erityisesti sitä, että eri yliopistojen kirjallisuudentutkijoita oli kokoontunut Helsinkiin läjäpäin. Keinosta kasvoi siten kirjamessuihin verrattava suurtapahtuma, jossa prostituoiva nihilistinen kaupallisuus oli kokonaan poissa samoin kuin kaikki tärkeily. Nyt mentiin pelkästään ytimiin, mikä heijastui esimerkiksi siinä, että ulkomaiset tähtiesiintyjät saivat ottaa myös kritiikkiä vastaan. He eivät selvästi olleet tottuneet siihen.

Merkittävänä piirteenä paljastui myös se, että proosakirjallisuudessa saattaa olla tapahtumassa jonkinlaista poeettista avautumista. Nostan tässä esiin vain yhden esimerkin, joka löi kirjallisuuteen särön ikimuistoisella tavalla: Marjo Niemen proosaesitys Se saattaa olla ihminen.

Proosa ei ole tällä vuosisadalla näyttänyt missään vaiheessa näin kiinnostavalta.

Marjo Niemi