Me olemme epäonnistuneet ja jäämme yksin. Me emme mene enää ytimiin, vaan sukurutsaamme täällä viinapäissämme ja ratkomme ongelmat puukolla pirttien pimeydessä. Me olemme rasisteja, me olemme tyhmiä. Me pidämme oman metsäperäläisen kulttuurin ja kieltäydymme sivistyksestä. Pukekaa minut säkkiin ja tuokaa tuhkaa. Minä menen Katajanokalle ripottelemaan sen päälleni.

Huonostikin lobatun hankkeen tappion nieleminen on kova pala, eikä häviäjiä saisi pilkata, mutta on ollut yllättävää huomata, miten määrätietoisesti Helsingin Sanomat ja kokoomus ovat juuttuneet Guggenheim-hankkeen taakse kasaamiinsa harhaisiin mielikuviin.

Kyse ei ole taiteesta eikä suomalaisesta kulttuurista sinänsä, vaan suuresta pilvilinnaprojektista. Nykyistä kulttuuriamme kuvastaa se, että sisällöt eivät kiinnosta, vaan brändinrakennuspeli. Isojen poikien kuka on coolein jätkä koulun pihalla -mittailu.

Toivo Sukaria, Vesa Keskistä, Antti Blåfieldiä, Alexander Stubbia, Tapani Ylisaunamäkeä, Jussi Pajusta, Jan Vapaavuorta, Anu Uimosta, Arto Merisaloa ja Janne jne:tä yhdistää rakkaus tuotteistettuun elitismiin. He ovat täydellisen ehdollistuneita muovikääreeseen paketoituun glamouriin ja vaativat sitä kuin kansalaisoikeutta. Se on maailma, joka koskettaa vain pintaa. Se on silmänkääntötemppujen maailma, jossa narsistiset haaveet pakkosyötetään kaikkien kurkusta alas. Se on maailma, jossa valetakka on yhtä hyvä, jossa Ikean sohva on huippu, koska sitä ei tarvitse tilata huonekalusepältä, vaan se on valmis tuote, jonka kate on 30%. Ei tarvita kuin myyntipuhe.

Guggenheim on brändi, joka ei Suomesta katsottuna liity mihinkään. Se pyrki valtaamaan tämän maan kalleimman tontin liiketoiminnalle, jossa se olisi ilman mitään riskiä tienannut omaisuuden. Meidän voitto olisi ollut turistiprofiilimme nostaminen, joka siis kulttuurisessa mielessä olisi tarkoittanut omintakeisuudestamme luopumista.

Karibian-risteilyillä luksus-laivat pysähtelevät satamisssa, joihin Väli-Amerikan köyhälistömaat ovat rakentaneet länsimaisia huvituksia. On veneretkiä ja museovierailuja, ja niissä kaikissa on leimallista se, että amerikkalaiset tuntevat olevansa kuluttajia kuin kotonaan. He saavat paikalliskulttuureista turistiversiot.

Guggenheim-hankkeen syvin filosofia kokoomuksen silmissä oli tässä. Katajanokan laitaan parkkeerattu jahti olisi syössyt tuhat ihmistä sisuksistaan, jotka olisivat lompsineet Guggenheimin museoon, joka kuuluu risteilyn päiväohjelmaan. Tällainen hanke on kaikkein mielikuvituksettomin ja ankein mahdollinen kehityssuunnitelma Helsingille, joka pelkästään siis prostituoisi kuvataidetta sen sijaan että olisi synnyttänyt sille uuden kasvualustan.

Guggenheimin vastenmielisyys kiteytyi säätiön sopimusneuvotteluissa, jotka suoraan sanottuna halveksivat Helsinkiä sekä kulttuurisesti että sen asukkaita älyllisesti. Liiketoimintamallinakin se oli suurin piirtein verrattavissa pikkukaupungin ruokakulttuuria pelastamaan tulleeseen ABC-huoltamoravintolaan. Glamour-muovikääreihmisille se on tietenkin taivas verrattuna entiseen nakkikiskaan, mutta kun puhutaan suursatsauksesta ja identiteetistä, onko ABC oikeasti mitään muuta kuin rappiota? Tässä tapauksessa suututtaakin eniten se, että Helsingin Sanomat syyttää G-kielteistä kansaa rasistiseksi ja tyhmäksi, vaikka ongelma on siinä että hanke kokonaisuudessaan on paitsi epärealistinen myös vastenmielinen.

”Sitä vastustivat ne, jotka vierastavat kaikkea ulkomaista, – – ne, jotka vierastavat Amerikkaa ja kaikkea Amerikasta lähtöisin olevaa.”

Tämä arvatenkin Blåfieldin näppäimistöstä lähtenyt rimpsu on naurettava, kaikkea ulkomaista vastustavia ihmisiä tuskin on Suomessa yhtään. Kaikkea Amerikkalaista vierastavia ihmisiä saattaa jossain vanhoissa kommaripiireissä pari tusinaa ollakin. G-puoltajien houreet sekoittavat Kylmän sodan nykykulttuuriin.

”Käsitys siitä, mikä on Guggenheim ja sen merkitys, syntyi muutaman kärjekkään puheenvuoron perusteella.”

Väite on täyttä roskaa. Hankkeesta keskusteltiin perusteellisesti vuoden ajan siitä huolimatta, että kaupunginhallitus ja Hesari yritti saada runtattua homman pakettiin kahdessa viikossa. Hankkeen edustajien tyhmyys lobbaamisessa ei kai sentään voi olla kansan vika.

”Uusi johto on – – ollut Guggenheim-verkoston laajennussuunnitelmissa erittäin varovainen. Itse asiassa Helsinki lienee nykyisen johtajan Richard Armstrongin ensimmäinen vakava yritys laajentaa Guggenheim-verkostoa”

Tämäkin johtuu yksinomaan siitä, että koko brändi on täysin tahmaantunut epäonnistuneeseen franchising-ideaansa, johon taidemaailma kiinnitti sarkastista huomiota jo kymmenen vuotta sitten. Armstrongilla ei niin sanotusti ollut muuta mahdollisuutta kuin pystyttää varovaisemmin haarakonttoreita.

Sitten päästään sinfoniseen vohlaukseen.

”Yhtäkkiä menestyksemme edellytykset ovat olennaisesti muuttuneet. Se heijastuu myös Suomen henkiseen ilmapiiriin. Meistä on tullut epäluuloisia ja varovaisia. Guggenheimin vastustus liittyy tähän henkiseen murrokseen.”

Täyttä roskapuhetta. Meillä päinvastoin tuntuisi olevan aivan uudenlaista itsetuntoa, jossa perisuomalaisesti ei enää häpeillen raavita päätä puhki siitä mitä muu maailma meistä ajattelee. Taiteen syntymisen suhteen sitä voisi kutsua kaiken edellytykseksi. Jos jokin henkinen murros on tapahtunut, se on se, että uskallamme toimia itsenäisesti unelmahöttöä ja substanssivajaita ABC-hankkeita, ideaparkeja ja guggenheimeja kyseenalaistaen.

”Guggenheimin kautta muutkin kansainväliset verkostot saivat oppia, että Suomeen ei kannata yrittää tulla. Samaan aikaan kansainvälinen taidemaailma verkottuu. Alan suurten toimijoiden ympärille rakentuu verkostoja, joita pitkin kulkevat monet suurinta kiinnostusta herättävistä näyttelyistä. Helsinkiin ne eivät eksy, mutta ehkä lähialueen jokin toinen metropoli pääsee osalliseksi näistä verkostoista.”

Huomaatteko sanojen ”verkosto” ja ”suuri” tautologian? Koko tämä ajatuskehitelmä on typerä. Typerää asenteellisuutta, jolla ei ole mitään tekemistä taidemaailman kanssa. Joku turistiyritys saattoi muuttaa suunnitelmiaan Helsinki-weekend-pakettien suhteen, that’s it. Guggenheimmaailman kaupallinen taide ei rakenna mitään ideologisia muureja tai leiki hovinaista, joka on saanut rukkaset ja ylpistyy. Blåfieldin sota Suomen kansaa vastaan ei kuvasta siksi mitään muuta kuin hänen mielikuvataisteluaan jostakin presiöösistä hienostokulttuurista, jota ei ole koskaan ollutkaan.

Sitä paitsi maailman ykkösnykytaide on aivan muualla kuin G-säätiön helmoissa. Ainoa mitä menetettiin, on kiskurihintainen rakennuksen nimikyltti. Ei se niin vakavaa ole, mutta ihmeen vaikea siitä oli kieltäytyä!

Kirjoittaja oli Kritiikin Uutisten päätoimittaja vuosina 2011-2014.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort