Esa Leskisen mukaan taiteen paradoksi on, että se kykenee paljastamaan koko ihmisen olemuksen samalla kun se on täydellisen turhaa. Taide vaikuttaisi olevan kokolailla vailla mitään funktiota.

Juha Hurmeen ajattelussa taide on eksistentiaalinen perusta. Ihmisen elämän mitta ja maali. Taide on olemisen merkityksen ilmentymä, jota ei voi lähestyä analyyttisesti, vaan joka ottaa valtaansa. Samalla tavalla kuin hiihtäminen on kokonaisvaltaista. Näiden molempien ympärille voi pinota mappikaupalla kansanterveyspuhetta tai virikeilmapiirihöpinää tai psykologista edistyspuhetta, mutta mikään niistä ei kykene selittämään ilmiötä. Hiihtämisen ja taiteen suhteen on todettava, että ne vaikuttavat vahvasti tarpeettomilta harrasteilta, ja miljoonat ihmiset ympäri maapalloa näyttävät selviävän vallan mainiosti elossa vailla toista tai kumpaakin niistä.

Kriittisemmin tarkasteltuna turhuudeksi paljastuu tietysti suurin osa kaikesta, mitä ihminen on saanut aikaiseksi. Turhuutta vastaan taistelu ei siksi tunnu olevan kovinkaan hedelmällistä. Kaiken huipuksi turhan määrittely kulttuurisessa mielessä ylittää kykymme. Me emme täsmälleen tiedä, mikä on turhaa ja mikä ei.

Taiteen turhuus on siksi sen merkittävimpiä yksittäisiä ominaisuuksia. Tämä johtuu siitä, että taiteella, kuten kaikilla inhimillisillä ponnisteluilla, on taipumus tulla määritellyiksi vallan kautta. Taiteen ja vallan yhteenliittäminen on sinänsä tylsä huomio, mutta tämän vastinparin takia on olennaista alati leventää kuilua taiteen ja hyödyn välillä. Taiteenhan nähdään usein olevan esimerkiksi kehittävää, kognitiivisia taitoja lisäävää, tunneilmaisun ja samastumisen tai vaikka motorisen ja psykologisen kehityksen välikappale. Nämä kaikki ovat kiviä, jolla tie helvettiin on päällystetty.

Kun näistä näennäisen harmittomista hyödyllisyyden välineistä tehdään periaatteita, syntyy ongelmia. Claes Andersson näkee esimerkiksi kirjallisuuden olevan psykofyysistä eheytymistä. Heti kun tällainen ajatus otetaan taiteen funktioksi ja kriteeriksi, lävähtää ongelmat silmille: Kaikki turmiolliselta vaikuttavat kirjat muuttuvat arveluttavaksi taiteeksi sinänsä. Koska eheytymisen määrittely kulttuurin piirissä on kollektiivista, se saa yhteiskunnallisia mittareita, ja taiteelle synnytetään niiden perusteella hyötyfunktio. Vaikkapa yksilön tuottavuus tai terveys, joka konkretisoituu taloudellisesti. Kun tällaista mekanismia käytetään taiteen tukemiseen, syntyy pehmeää sensuuria: kerrannaisvaikutuksiensa perusteella hyödyttömäksi nähty taide tulee kitketyksi hyödyllisestä. Tämä on retoriikkaa, jolla vaikkapa venäläisen Pussy Riot -punkbändin tai Voina-ryhmän päänahkoja toisinaan metsästetään. Ainoana pelastuksena toimii taiteen turhuus.

Turhuuden siunauksellisuuteen olisikin syytä kiinnittää entistä suurempaa huomiota. Vaihdevuosien jälkeisen seksin turhuus (tai ehkäisyvälineiden käyttö) älköön estäkö meitä harrastamista sitä. Turhuuden siunauksellisuus myös tuottaa todellisuuden, joka mahdollistaa rahan ulkopuolista ajattelua. Kuten Leskinen kirjoittaa: ”Vain häviäjä on kiinnostunut tasa-arvosta. Voittamisen ideologialle tasa-arvo on kirosana ja kehityksen pahin este.”

On puhuttu vain hyvin vähän siitä, että kilpailuyhteiskunnassa, jossa yksityistäminen ja tuottavuus toimivat todellisuusperiaatteina, on jokaista voittajaa kohti iso lauma luusereita. Hävinneitä. Lyhyen korren vetäjiä. On koko se tappiokierteen porukka, joka vastoinkäymisten jälkeen ei enää sisuunnukaan, ei enää yritä kahta kauheammin, vaan jää niille sijoilleen ja luovuttaa. Meillä on kokonaan uusi luovuttaneiden kansanryhmä – ja nyt kun taidekin on vaarassa muuttua hyödylliseksi, sekin ollaan viemässä heiltä.

”Saattaa olla, että taiteeseen satsaaminen joskus tuottaa rahallista hyötyä, mutta parempi olisi, ettei tuottaisi”, Leskinen kirjoittaa, ja määrittää ihmisyydelle paikan mekaanisen todellisuuden ulkopuolella. ”Taide ei pyri mihinkään. Taide ei ole jotain, mitä kulutetaan, että jaksaisi taas tehdä töitä. Taiteen päämäärä ei ole kasvattaa kansantaloutta, kiillottaa Suomi-kuvaa tai tuottaa ihmisille hyvää mieltä. – – Ja siksi taide ja maailman taiteellinen näkeminen on oleellisinta, mitä ihminen voi tehdä.”

Jarisarasvoista, pekkahimasista ja esasaarisista kumpuava innovaatiopuhe ja kekseliäisyysyhteiskunnan luovat talousratkaisut ovat lopulta vain mielikuvituksettomien ihmisten tuottamaa henkisen kulttuurin prostituutiota. Henkisten ponnisteluiden ja ihmisenä olemisen latistamista. Jos tämän meidän kalevalaisen maailmassa olemisen tavoite on uuden innovaatio-Nokian luominen, olemme tuhoontuomittuja ja kulmakarvoja myöten kusessa. Jos me katsomme elokuvan jaksaaksemme huomenna töissä tai luemme kirjan ollaksemme henkisesti terveempiä ja tuottavia, olemme hävinneet taistelun ihmisyydestä. Olemme menettäneet turhuuden ja sitä myöten kaiken.

Siksi on itsekunnioituksen rippeiden nimissä tärkeää sanoa hallituksen Suomi-brändityöryhmälle, Aalto-yliopistolle ja luovaa taloutta ”innovaatiopolitiikan ytimestä” kaivavalle kulttuuriministeriölle: ponnistelunne vaarantavat taiteen turhuutta.

*

Tämä teksti on reunahuomio täällä ilmestyneelle kolumnille.