Olen ollut jo muutaman vuoden pettynyt kirjallisen kulttuurin kehitykseen, jossa kaupallisuus on tuonut jonkinlaisen keskittymiskyvyttömyyden kustantamoiden nimikemasssaan. Ikään kuin kaunokirjallisuuden merkitykset listattaisiin huutoäänestyksellä.
Huomiotalouden spektaakkeliyhteiskuntaa on jäsennetty kirjamessujen tuotteistamisella, jossa kirjailijoiden naamakuvilla vuorattuja kirjamessuhalleja on helppoheikkien toimesta paketoitu myyntiartikkeleiksi samalla, kun julkisuuteen on astunut yksityiselämänsä avaavien julkkiskirjailijoiden kolonna. Kirjailijoista on tullut yhä kiinnostuneempia markkinoinnista, ja rakkaus lajiin tuntuu toisinaan vaihtuneen itserakkaudeksi. Kun vielä kirjapalkintojen hierarkiakoneistosta on tullut myyntikausia jaksottava järjestelmä, on kirjabisneksen mielikuvansynnyttäminen syrjäyttänyt monessa suhteessa eksistentiaaliset kysymykset. Kirjoja myydään, koska niitä on kustannettu, ja niitä palkitaan koska niitä on kirjoitettu.
Tämän pessimismini takia olen vältellyt viime aikoina kirjamessuja, jotka ovat manifestoineet kurjaa kehitystä. Nyt jotain näyttää tällä suunnalla kuitenkin muuttuneen.
Viime viikonloppuna Jyväskylän kirjamessut todistivat, että messutapahtuman voi yhä järjestää kirjallisen keskittymiskyvyn ehdoilla. Sanon tämän siitä huolimatta, että en käynyt kertaakaan Paviljongissa, vaan osallistuin pelkästään Yläkaupungin messuekstroihin. Pitkät keskusteluni yliopiston kirjallisuusihmisten kanssa professoreista opiskelijoihin vakuuttivat minut täysin siitä, että messuohjelmassa oli syvennytty kuulumisten vaihdon sijaan nykykirjallisuuden merkityksiin. Samaa sanoivat kustantamoiden työntekijät, kirjailijat, toimittajat, kriitikot sekä messuyleisö.
Luulin, että tällainen kirjallisen kulttuurin hautomomaailma olisi jo menetetty, mutta olin täysin väärässä. Tämä kyynisyyteni on laukaissut minussa itsetutkiskelua. Kulttuurin tiedotekeskeinen pintajulkisuus synnyttää reaktiivisen maailmankuvan, jota ei voi hallita. Se ei anna mitään, ja siksi tietomassojen inflaatio synnyttää vain ulkopuolisuuden tunnetta. Tämä on myös syy sanomalehtien kyvyttömyyteen löytää kulttuurista muita kuin naamakuvasisältöjä (ja se, että monet eivät enää edes kyseenalaista tätä kehitystä on lähinnä huolestuttavaa).
Pääkiitos Jyväskylän kirjamessujen uudelleenkeksimiselle kuuluu ohjelmapäällikkö Laura-Kristiina Moilaselle, joka onnistui sisällyttämään messuhulinaan sen ainutkertaisuuden, joka jokaisessa kirjassa on. Viidentoista minuutin julkisuuden sijaan eri tapahtumissa synnytettiin rinnakkaistodellisuuksia, joista paatuneetkin kirjaihmiset innostuivat. Samalla Vakiopaine ja Kirjailijatalo otettiin viralliseksi messujen laajennusosaksi, ja kirjallisuus saatiin kaupungin kaduille vyöryväksi todellisuusperiaatteeksi. Helsingin kirjamessujen keskisuomalaisversio saatiin siten haudattua ja tilalle astui osallistuva, sivistynyt, keskustelunhaluinen ja kokemusmaailmassaan rikas kirjallisen kulttuurin herätysjuhla.
Kirjailijatalon lauantain ohjelma oli laadukkain, johon olen pitkään aikaan osallistunut. Runoutta ja proosaa luettiin rinnakkain, ja leimallista kaikille esityksille oli kiireettömät koko talon vallanneet ilmassa leijuneet sanat.
Olli-Pekka Tennilä. Kuva: Aleksis Salusjärvi
Olli-Pekka Tennilä luki pian ilmestyvää kokoelmaansa Yksinkeltainen on kaksinkeltaista, ja se jatkaa hänen esikoisensa fragmentaarista ja kontemplatiivista puhuntaa täsmällisillä säkeillään. Esitykseen kuului myös käsikirjoituksen ulkopuolista nonsense-runoutta, joka niveltyi ihmeellisen ehjästi suomen kieleen. Vieressäni istunut Penjami Lehto kirjoitti muistikirjaansa samat esityksen lopettaneet säkeet kuin minäkin: Epulmanado / epulmando.
Vilja-Tuulia Huotarinen luki viimeisintä teostaan Valoa valoa valoa, joka hänen äänessään artikuloitui ihmeellisen kirkkaasti. Hän onkin erinomainen runojensa lukija. Tshernobylin ydinonnettomuuden teema kasvoi tarkoista havainnoista teoksen maailmaksi, jossa runojen minä ottaa kirjailijan sijaan todistajan roolin.
Ville hytösen runoissa paikoin haavikkomaiset modernistiset luontoidylliä kuvaavat säkeet kerrostuivat älyllis-aistilliseksi keskeislyyriseksi sielunmaisemaksi.
Katja Kettu luki novellinsa antologiateoksesta Pimppini on valloillaan, ja tarinan voinee melkein mieltää osaksi Kätilön maisemaa. Kettu tunnetaan hyvin taitavana prosaistina, ja samaa voi sanoa hänen luennastaan. Minäkertojan intiimi kokemusmaailma tuli todella vaikuttavasti todellisuudeksi hänen äänessään. Esitystä säesti Jari-Matti Nurminen sähkökitaralla, mutta koska proosan auditiivisuus oli jo hyvin jännitteistä, tuntui lisä-äänet hieman liiallisilta.
Esa Hirvonen. Kuva: Aleksis Salusjärvi
Esa Hirvonen luki tuttua hillikkeetöntä beat-maailmaansa kirjasta Uralin nälkä. Tässäkin Nurminen säesti muutamassa runossa taustalla, mikä toi country- ja punk-kaikuineen esitykseen sopivasti campia.
Suomentaja Mika Rassi luki Neidin leikkikalu -teosta, joka koostuu Ivan Barkovin kokoamasta venäläisestä pornografisesta kansanrunoudesta. Esitys oli Ketun anaalista alistamista naisen näkökulmasta käsitelleen novellin jälkeen jännittyneessä ilmapiirissä, vaikkakin ihan eri maailmasta kotoisin. Kansanrunoudessa rivouksilla on tietysti ollut aina oma roolinsa, mikä mittaan käännettynä runoutena synnytti lapsellisen hilpeän vaikutelman kaikessa etukenossaan.
Illan päätti Antti Nylénin esitys, jossa hän luki tuoretta käännössuur-urakkaansa Pahan Kukkia. Baudelairen runouden kääntämisessä Nylén on tähdännyt mahdollisimman hyvään luettavuuteen, minkä johdosta hän jätti loppusoinnut käännöksestä ja keskittyi välittämään teoksen estetiikkaa nykysuomelle. Tätä ratkaisua on kehuttu laajasti. Liitän oheen videon hänen lukemastaan Saatanan litaniasta, ja kuten huomaatte, myös Nylén on mitä loistavin lukija.
0
0