Kritiikin oikeudenkäynti

Tuomas Nevanlinna tuomari

Niklas Herlin syytetty

Maila-Katriina Tuominen syyttäjä

Heikki Hellman syyttäjän todistaja

Tarja Salo syytetyn todistaja

Vanha Ylioppilastalo, Ihme-festivaali

Maila-Katriina Tuomisen syyte

Kuva: Aleksis Salusjärvi

Suomeen on syntynyt hybridimedia 30 vuoden aikana. Juttuja kierrätetään isojen konsernien eri julkaisuissa. Kriitikoiden työmahdollisuudet vähenevät ja tarvittavien avustajien määrä pienenee. Tämä johtuu talousjärjestelmästä. Tiedotusvälineiden ansaintalogiikka on tehnyt asiantuntijakriitikoista katoavan luonnonvaran. Taidekritiikki on ammatti, se vaatii osaamista, kritiikit ovat taidonnäytteitä. Kuka vaan ei voi kirjoittaa kritiikkiä. Kulttuurijournalismi on näivettynyt. 1990-luvulla uhka kritiikin hiipumisesta voitettiin, tuolloin pelättiin että yleisö alkaa reagoida juttujen vähenemiseen.

Asiantuntijuuden menettäminen tarkoittaa, että erikoistuminen ei ole enää journalistisesti kunniakas tavoite. Jos toimittaja erikoistuu, hän on vaarassa saada monomaanin leiman. Journalismin suurin syöpä on yleissivistyksen puute. Kysykää keneltä tahansa 23-vuotiaalta muistaako hän viimeistä edellisen eduskunnan kokoonpanon. Ei muista. Historiantajun pitää yltää vähintään 25 vuoden päähän. Tietoa pitää hankkia!

Nettiavaruus on vähentänyt taidekritiikin uskottavuutta. Sosiaalinen media on tehnyt kaikista kriitikoita. Tiedon tislaaminen ja ajatusten testaaminen tuottaa uskon siihen että ihmisellä on valta hallita asioita. Olemme Pisa-maana päätymässä siihen, että nuoret ihmiset elävät toisenlaisessa maailmassa kuin vanhemmat. Kosketuspintojen pitäisi olla selvempiä sukupolvien välillä.

Afrikkalainen merujen aikakäsitys perustuu siihen, että orientoidutaan menneisyyden mukaan. Tulevaisuus tulee selän takaa, sitä ei voi tietää, ja siksi katseen tulee olla suunnattu taaksepäin. Nettiajan ihmiseltä puuttuu tämä. Ihmisyyteen pitää kuulua sivistystä puolustava ääni, historiansa tunteva. Se ollaan nyt menettämässä.

Sosiaalinen media on tehnyt kaikista kriitikoita.

Niklas Herlinin puolustuspuheenvuoro

Konsernijournalismia tekevistä yrityksistä esimerkiksi Alma Media kustantaa useita maakuntalehtiä. Konsernien maailmassa vaihtoehtona tälle on, että pienlehdet lopetetaan. Pörssiyhtiö ei voi tehdä tappiota, juttuja on siksi pakko kierrättää, syy ei ole kustantajan.

Osaamisen häviämiseen voi yhtä hyvin tehdä vastakysymyksen: mitä helvettiä te kriitikot teette siellä 70-luvulla? Jos kriitikot kirjoittavat toisilleen, ei ole kustantajan syy että juttuja ei lueta. Kun julkaisut muuttuvat, jutut muuttuvat. Asiantuntijuuden häviäminen on kriitikoiden omaa syytä, sitä pitää päivittää. Journalismissa ei ole varaa elitismiin, pitää kirjoittaa tästä maailmasta. Esimerkiksi BB on ilmiö, johon pitää suhtautua vakavasti, jos se kerran kiinnostaa ihmisiä.

Nettilehden ongelma kritiikkien suhteen on yksinkertainen: 300 euron jutulla saa 200 klikkausta. Kymmenellä kritiikillä voi palkata toimittajan, joka tuo lukijoita ihan eri mittaluokassa. Yritimme Uudessa Suomessa julkaista kritiikkiä neljä vuotta sitten, se ei kiinnostanut lukijoita. Jos ei synny juttuja, joita jengi lukee, se ei ole minun vika.

Arvostan asiantuntijuutta. Sitä löytyy myös sosiaalisesta mediasta. Putte Wilhelmsson, Jarmo Papinniemi ja Karri Kokko esimerkiksi bloggaavat aktiivisesti. Sekään ei ole minun syytä, että tällaisien kirjoittajien tekstejä ei ole kaupallisesti kannattavaa kustantaa nettiin. Tää jengi tekee sen sitten ilmaiseksi.

Syyttäjän todistaja, Heikki Hellman

Kuva: Aleksis Salusjärvi

 Olin 25 vuotta Hesarissa töissä, 16 vuotta kulttuurin esimiehenä. Usein sanotaan, että kuvataidekirjoittaminen on kaventunut ja ohentunut. Otso Kantokorpi kirjoitti neljä vuotta sitten Kritiikin Uutisissa, että hänellä on lähimuistissaan se aika jolloin hän tilasi Hesaria, ja se julkaisi näyttelyistä edes jotain tekstejä. Samasta asiasta käytiin Ylessä hiljan keskustelua, johon Esa Mäkinen tarjosi vastaevidenssiä: käsitys ei pidä paikkaansa. Vuodesta 2006 Hesarin kritiikkien määrä on jonkin verran laskenut, muttei romahtanut. Viime aikoina pikemminkin noussut. 1970-luvulta 2000-luvulle vuosittainen kuvataidekritiikkien määrä on noussut 100:sta 500:aan. Nyt ollaan noin 250 kritiikissä vuodessa. Pitkä trendi on, että kritiikkien määrä on noussut ja nousussa.

Konsernijournalismi ja Internet ovat isoimpia kritiikkiin vaikuttavia seikkoja. Firmoista on tullut pörssiyhtiöitä, mikä on tuottanut ihan uudenlaisia tulostavoitteita. ”Ei saa palvella liian hyvin pieniä yleisöjä”, sanoi Hesarin päätoimittaja minulle vuosituhannen alussa, kun kävin keskustelua lehden johdon kanssa kulttuurisivujen tulevaisuudesta.

Kautta median on käynnissä ulosajokamppailu. Hesarissa minulle olisi ensi vuonna jo tarjottu eläkepakettia. Toimituksia halutaan nuorentaa, ja tarvitaan moniosaajia, jotka tekevät mitä tahansa. Tämä on erityisen kohtalokasta journalismissa, jossa erikoistuminen on keskeistä. Tämä huono trendi on monissa muissa maissa paljon pitemmällä.

Sosiaalisen median jokainen on kriitikko -ajatus on minustakin huono. Tässä on tosin jotain positiivisiakin esimerkkejä, kuten uudet foorumit, mutta printtimediassa on sen vaikutuksesta menty huonompaan suuntaan.

Tuominen:

Toimittajan työn edellytyksenä ovat heinäsirkkataidot ilman aikaa sisäistää asioita. Suuri osa lukijoista on tottunut hakemaan tietonsa lehdistä. Olemme kasvaneet printin kanssa, mutta uusi sukupolvi tuskin enää osaa lukea ja kirjoittaa, kaikki on mennyt nettiin ja sivistys on kuollut.

Hellman:

Jokaisella on nykyään omat tietolähteensä, ihmiset hakevat tietonsa mistä sattuu. Tieto on pirstaloitunut ja sivistys on rappiolla.

Herlin:

Kritiikkien vähenemisen syy Hesarissa on se, että lehti on ohentunut. Luitteko jutun, jossa kulttuurin etusivulla Guggenheim-tyypit nuolivat toisiaan? Hesarissa puffataan rikkaita maksamaan hanketta! Tällaista älytöntä sotkua Hesarin kulttuurikritiikki on viime aikoina ollut. Miksi ei tehdä kunnon juttuja? Hesarissa ei tullut kenellekään mieleen että netti antaa visualisointiin paremmat mahdollisuudet kuin printti, mikä on kuvataiteen suhteen haaskattu mahdollisuus. On turha tulla haukkumaan nettilehtiä, jos ei itse osata nettiä käyttää!

Tarja Salo, puolustuksen todistaja

Kuva: Aleksis Salusjärvi

Printti on hylkäämässä taidekritiikin. Kritiikeissä ei aina selviä onko kirja hyvä vai huono, kritiikki voi olla kryptinen. Tällaisia juttuja ei printtimediaan kannata laittaa.

Toivon joukkovoimaa, että kriitikoiden annettaisiin elää eikä kaikki menisi nettiin. Printtilehti on kallis, mutta lukijat voisi sitouttaa tiedettyihin tunnettuihin kriitikoihin. Arvovaltainen kriitikko toimii esiraatina. Kritiikin tehtävä on tiedottaa ja antaa kuluttajavalistusta. Itse ainakin kaipaan ohjeita aikani ja rahani käyttöön.

Kritiikkiä ja mielipidettä ei pitäisi sekoittaa toisiinsa. Kritiikin tehtävä on olla keskustelunavaaja, tässä sosiaalinen media on parhaimmillaan. Mutta netistä on vaikea löytää sellaisia kriitikoita, joita voisi ottaa omaksi auktoriteetiksi. Netti on niin hajallaan, että sieltä ei parhaita tekstejä löydy.

Nuorilla toimittajilla voi olla jopa kolme tutkintoa. He tietävät teoreettisesti asioita, mutteivät osaa mitään syvällistä. Juttuja tehdään kiireellä useaan mediaan paneutumatta ja hutaisten.

Tuominen:

Journalisti on toki vastuussa lukijalle tekstin selvyydestä, ja kritiikit ovat usein kryptistä kieltä, mutta se kuuluu ammattitaitoon. Kritiikin kieli on kommunikaatiota, jota käydään asiantuntijadiskurssilla. Siinä missä kritiikki avaa dialogia, on netti tietysti loistava väline, mutta haaste lehdille on se, miten pitää lukijat, miten saada ne muutenkin osallistumaan kuin peukuttamaan.

Loppupuheenvuorot

Salo:

Ennakoiva taitto on muodostanut formaatin, joka rajoittaa kritiikkiä. Tuntuu, että nykykriitikko kammoaa kaupallisuutta eikä siksi halua kehua teoksia. Kehuminen on mainontaa ja kriitikot ylenkatsovat tällaista roolia. He ovat tarkoituksellisen vaikeaselkoisia.

Hellman:

Luettavuus on olennainen sanomalehden arvo. Kaikki tehdään kaikille -ajattelu ei ole hyvästä. Pitäisi olla myös pienen yleisön erityistä antia. Kirjasivu on palannut Hesariin, se kiellettiin 2006. Minua harmittaa vieläkin, että vastaava kuvataidesivu poistettiin.

Herlin:

Sanomalehden tehtävä on muuttunut. Pärstäkuva on tärkeä, sillä saa lukijoita, tämä on realismia. Pitää lisäksi tehdä hyviä juttuja. Se helpottaa hirveästi niiden julkaisua.

Tuomas Nevanlinnan tuomio

Kuva: Aleksis Salusjärvi

Taiteen ja kritiikin välillä on perustavampi suhde kuin päivälehtien välittämä. Suurin taitekohta kritiikissä on 1700–1800 vaihteessa, kun suuret klassiset ihanteet romahtivat. Niitä leimasi antiikin auktoriteettien normatiiviset kriteerit, retoriikan mallit, lajityyppien taksonomia. Klassisistisessa tilanteessa kritiikki oli helppoa, sillä kaikki toimijat jakoivat saman käsityksen siitä, mikä on ylistämisen arvoista.

Romantiikan myötä syntyi maun ongelma, taide siirtyi subjektin asiaksi. Taidekritiikistä tuli välttämättömämpää. Kun taide maallistuu, julkisen keskustelun jaetut merkitykset korostuvat. Kritiikki tulee tällöin sen paikalle mikä taiteessa on pyhää, se tulee rituaalin paikalle. Kritiikin rooli suhteessa taiteeseen korostuu: teoksen ja kritiikin väliset suhteet liudentuvat. Teoksista tulee itserefleksoivia, tässä suhteessa kritiikki asettuu teoksen sisään, jatkaa teoksen maailmaa, ja näin syntyy intertekstuaalisuus.

Taiteilijat koulutetaan akatemioissa, ja modernissa taiteessa kritiikillä on yhä keskeisempi rooli. Samalla kritiikin mittapuiden määrittely on jatkuvasti vaikeampaa. Kritiikki on aina jossakin, ja aina menossa jonnekin. Nyt on kysymys siitä, minne kritiikki menee. Mitä kritiikille tapahtuu?

Konsernijournalismin vaarallisuus on siinä, että konserni voi ottaa haltuun teoksen koko elinkaaren. Alma Media voi kustantaa ja arvioida saman kirjan, ja kriitikko voi tulevaisuudessa olla Alma-yliopiston kouluttama. Tällainen koko ketjun yksityistäminen ja konsernisoiminen on suuri uhka.

Konsernijournalismin vaarallisuus on siinä, että konserni voi ottaa haltuun teoksen koko elinkaaren.

Asiantuntijuus on kritiikissä tärkeää. Silloin kun se kiistetään, puhutaan arvottamisen subjektiivisuudesta. Arvotus ei kuitenkaan liity mitenkään asiantuntijuuteen. Olennaista on taiteenalan historian, luonteen ja kontekstien tunteminen, mikä mahdollistaa radikaalin ja kiinnostavan kritiikin.

Netin suhteen vapautan syytetyn, vaikka perinteinen media kerää ihmiset yhteen. 1960-luvulla ihmiset eivät käyttäneet julkisuutta kuin palvelua, vaan julkisuus toi heidän eteensä jotain pureksittavaa. Tässä suhteessa netti ei ole julkisuutta lainkaan, vaan palvelu, ja se pirstaloi. Ihmisen ei tarvitse enää kohdata todellisuutta. Tässä menetetään jotain. Silti nettikritiikki on avannut mahdollisuuden kirjoittaa portinvartijoiden ohi. Se on tuottanut uutta vuorovaikutusta. Netti tuo enemmän kuin vie.

Tuomio: Herlinille 15 miljoonan euron sakot, joita syytetyn taloudellisen tilanteen johdosta ei kuitenkaan täytäntöönpanna.

Oikeudenkäynnin kriittinen arvio

”Ennen oli kaikki paremmin”, on jollotus, jota on hoettu niin pitkältä ajalta kuin on kirjoitettua tietoa. ”Nuoriso on rappeutunutta” on samanlainen syytös. Syyttäjä Tuomisen ongelma on, että hän syyttää kansaa tuntematta sitä. Väsyneimpiä syytöksiä on ihmisten tyhmenemisen syytös. Se ei kerro mistään muusta kuin eskapismista.

Totuus on, että 20-vuotias on nykyään sivistyneempi, lukeneempi, avarakatseisempi, valistuneempi, kielitaitoisempi ja fiksumpi kuin milloinkaan ennen. Hän tuntee useita eri kulttuureja, hän tuntee yhteiskuntamme ongelmat vasten globaalia tulevaisuutta, hän pohtii omia ratkaisujaan kriittisesti, hänen lähdekritiikkinsä, tiedonetsimistaitonsa ja sosiaalisen median verkottuminen tekevät 60-luvun sanomalehtisivistyksestä niin ummehtunutta, että sitä kaipaava on yksinkertaisesti menettänyt otteensa.

On selvää, että sukupolvien välinen kommunikaatio tulee pitää aktiivisena. Se ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että nuoret tukevat vanhempien egonpönkitystä. Tämän oikeudenkäynnin likapyykiksi jääkin se, että nostalgia siinä mielessä kuin se esiintyi kaikkien muiden paitsi Niklas Herlinin puheenvuoroissa, on suuressa määrin valheellista, omahyväistä ja itsekästä populismia.

Aikana, jona sananvapaus, yhteiskuntakritiikki ja kulttuurikeskustelu ovat viimein ylittäneet valtaapitävien klikit ja leviämässä vapaamuotoisesti ruohonjuuritasolla, on puisevaa kuulla hegemonioiden haikailua. Aikana, jona ihmiset pystyvät viimein muodostamaan käsityksensä tehokkaasti eri lähteitä käyttämällä, on lohdutonta kaivata valtamedian mielipiteensyöttämisen autuutta.

”Kaikki ei voi olla kriitikoita”-höpinä kuuluu samaan kategoriaan, joka jakaa kansan holhoavasti edistyneisiin ja tyhmiin.

On ylipäätään mieletöntä selittää ihmisten olevan tyhmiä ja kaipaavan holhoamista. 1900-luvun mediamaailman yhtenäisyyden kaiho on siksi samaa puhetta, jolla aikanaan synnytettiin kieltolaki, sensuuri ja eri säädyt.

”Kaikki ei voi olla kriitikoita”-höpinä kuuluu samaan kategoriaan, joka jakaa kansan holhoavasti edistyneisiin ja tyhmiin. Tässä platonilaisessa yhteiskuntamallissa ongelma on se, että tyhmäksi ilmoittautuu kovin pieni vähemmistö. Taaksepäin katsoessa näkee, että liian usein aasit johtavat leijonia. ”Kaikki eivät voi olla kriitikoita” on hokema, jolla ylläpidetään hierarkioita. Netti on murtanut tämän käsityksen täydellisesti, ja jos sitä halutaan pitää yllä, tarvitaan puheen sijaan todisteita. On pystyttävä jotenkin osoittamaan, miksi kritiikki muka kuuluu vain osalle. Vähän kuin karaoke-baarien maassa laulamislupa ei olisi kaikilla.

Kritiikin (ja journalismin) määrän sijaan todellinen merkitys on laadulla. On merkityksetöntä laskea Hesarissa julkaistujen kuvataidekritiikkien kappalemäärää, jos niillä ei ole vaikutusta kuvataiteeseen. Metafora apinoista ja kirjoituskoneista on tässä tarkka. Kvantitatiivinen epämääräinen arvottaminen ja introvertin maailmankuvan ylläpitäminen ovat selvästi väistyvän sukupolven sielunmaisemaa.

On yhä ihmisiä, jotka kuvittelevat hallitsevansa kulttuurin kokonaisuutta. He ovat kuin hoviväkeä Versailles’n linnassa, jotka pitävät vallankumousta kapinana vielä senkin jälkeen kun hegemoni on haudattu. Netin pirstaloitumisesta puhuminen kuvaa tätä hyvin. Arabikevään jälkeen he kieltäytyvät hyväksymästä, että juuri netti on saanut kokonaiset kansat toimimaan täsmällisesti, yhtenäisesti ja itseohjautuvasti.

Vanhat mediat televisiota lukuun ottamatta ovatkin nettiin verrattuna sirpalemediaa. Netti on todellisuudessa se alusta, jossa tietoa jaetaan kaikkein demokraattisimmin, nopeimmin, ja tavoitettavimmin. Netti tavoittaa tarpeen vaatiessa tässä maassa miljoonia ihmisiä muutamassa tunnissa. Siihen verrattuna tekstien painaminen, toimittaminen, taittaminen ja jakelu vain pienelle osalle kansaa on lapsellisen tehotonta, epäekologista ja kaiken huipuksi pelottavan helposti kontrolloitavissa.

Mitä tulee kritiikkiin, on nimenomaan netti sen historiallisesti suurin voitto. Kritiikki ei saa netissä lukijoita silloin, kun se on epäkiinnostavaa tai merkityksetöntä. Tämä pätee kaiken muunkin suhteen. Sen sijaan tarkka kritiikki murtaa kaikki esteet. Jyvät eroavat akanoista vastaanoton perusteella, kritiikille se on paras mahdollinen uutinen – ja netti on sille paras mahdollinen väline.

On hyvin kiinnostavaa, että tismalleen sama retoriikka, jolla akatemiataide vetosi modernismin turmiollisuuteen, on nyt siirretty nettisukupolven synniksi. Se on varma tunnusmerkki kahdesta asiasta: Paluuta menneisyyteen ei ole, koska sitä ei haluta. Eikä menneistä mittapuista ole apua nykymaailman ongelmiin.

Sana on vapaa, ja maailma kulkee kohti vapautta. Vain pimeyden voimat näkevät tämän kehityksen haitallisena.

Kirjoittaja oli Kritiikin Uutisten päätoimittaja vuosina 2011-2014.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone