Kritiikin Uutisten kohta ilmestyvä suomenruotsalaisuuden teemanumero herätti kiivasta keskustelua toimituksessa. Lehden taittaja, suomenruotsalainen Pia Pettersson, on opiskellut umpisuomenkielisessä Lahdessa ja asunut välillä Tukholmassa. Kahdesti hän on vakavissaan miettinyt Ruotsiin muuttamista. Hän on väsynyt puolustamaan itseään ja vähemmistöään vuosien ajan, jankutukseen asti. On epäreilua, että vähemmistöön kuuluva on tällaisen painostuksen kohteena.

Pia on oikeassa, en tosiaan tiedä miltä vähemmistöön kuuluminen tuntuu. Olen täydellisen keskiarvoinen ihminen tässä maassa lähes kaikilla keksittävissä olevilla mittareilla. Suomenruotsalaisia haukutaan eliitiksi, mutta se koskee vain hyvin pientä osaa ruotsinkielisistä. Rahapuheen sijaan paljon olennaisempaa onkin heidän pärjäämisensä omalla kielellään välttämättömissä yhteyksissä. Sairaalareissusta voi tulla painajainen, jos ei käsitä mitä siellä tapahtuu.

Lapsuuteni perhetuttu Bror-Erik sai munuaissyövän ja joutui Meilahden sairaalaan hoitoihin. Hän puhui vain ruotsia, mutta sairaalaan kirjautumisessa kaikki asiakirjat olivat suomeksi. Hän koki olevansa muukalainen kotimaassaan ja melkein vihamielisessä ympäristössä. Kun isäni kävi tapaamassa häntä, hän istui sairaalan vuoteella ja itki.

Suomenruotsalaiset ovat paradoksaalisesti sekä etuoikeutettu että syrjitty vähemmistö.

Bror-Erik eli elämänsä Tammisaaressa kalastajana. Joka aamu hän koki verkot ja ajoi torille myymään kalat. Hänen elämänsä oli kovaa eikä hän päässyt missään asiassa muita helpommalla, päinvastoin. Se, että tällaiset ihmiset joutuvat puolustamaan omaa kieltään valtaväestöä vastaan tuntuu pöyristyttävältä. Olen siitä hyvin pahoillani.

Suomenruotsalaiset ovat paradoksaalisesti sekä etuoikeutettu että syrjitty vähemmistö. Historiallisesti he ovat Suomen itsenäistymisen merkittävimpiä taustavaikuttajia ja sivistystasomme kohottajia. Sitä on vaikeaa nähdä muuna kuin rikkautena. Tästä taustasta johtuen kaksikielisyytemme on ollut myös monessa suhteessa etu. Sen kiistakysymykseksi on kuitenkin muodostunut koko maan kattava pakollisuus.

Ruotsin pakollinen opettelu perustuu holhoavaan ajatteluun, jossa kansasta yritetään tehdä jotain mitä se ei ole. Tämä näkyy tuloksissa: Suomalaiset eivät yli 40 vuotta jatkuneista ponnisteluista huolimatta osaa ruotsin kieltä. Hanke on epäonnistunut, koska ruotsia ei käytetä. Sitä kaadetaan koulussa päähän, mikä vain lisää vastustushalua.

Seuraavassa Kritiikin Uutisissa perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner esittelee tukun ruotsinkielisen vähemmistön suosimisen synnyttämiä ongelmia. Esimerkiksi kyläkouluja joudutaan lopettamaan, kun suomen- ja ruotsinkieliset lapset eivät voi käydä samaa koulua eikä esim. liikuntatunteja voi yhdistää. Se on puhdasta järjettömyyttä. Ruotsinkielisillä on myös esimerkiksi Porvoon kouluissa pienemmät opetusryhmät, ja opiskelupaikkojen kiintiöt käytännössä nollaavat pudokkaiden määrän. Valtaväestö on joutunut tässä alakynteen.

Perussuomalaisten vaatimus positiivisen syrjinnän kaikesta lopettamisesta johtaa valtaväestön hegemoniaan ja lopulta esimerkiksi saamelaisperinteestä luopumiseen.

Tilanne ei silti ole ollenkaan mustavalkoinen. Jos vähemmistöjä ei tueta millään lailla, ne katoavat. Suomen saamelaisvähemmistö voi pitää traditiotaan hengissä vain jos heitä tuetaan siinä. Tämä kysymys on paraatiesimerkki kulttuurin ja politiikan kohtaamisesta. Perussuomalaisten vaatimus positiivisen syrjinnän kaikesta lopettamisesta johtaa valtaväestön hegemoniaan ja lopulta esimerkiksi saamelaisperinteestä luopumiseen. Täydellinen tasa-arvo tasapäistää. Olennaista onkin se, mitä kaikkea haluamme säilyttää.

Yleisellä tasolla Ruohonen-Lernerin kritiikissä on varmasti perää, ja siihen tulee suhtautua vakavasti. Mutta kun se yksilöityy lehden toimituksessa, olemme kummallisesti eriarvoisessa asemassa saman keskustelun äärellä. Vaikka välillämme ei ole syytöksiä, muodostaa jo oppositiot vaikeuksia toistemme käsittämiseen. Ei olekaan mikään ihme, että syyttävässä ilmapiirissä ymmärtämisestä tulee automaattisesti mahdotonta.

Kysymys ruotsinkielisen väestön asemasta koskee myös Suomea maantieteellisenä kokonaisuutena. Rannikkokunnissa ruotsi on monin paikoin enemmistökielenäkin, mutta Keski- ja Itä-Suomessa sitä ei puhuta käytännössä missään. Tohmajärvellä pyydettiin 2008 lupaa vaihtaa pakkoruotsi venäjään sitä haluaville koululaisille. Venäjän kieli kun on sielläpäin paitsi käyttökelpoinen myös ihmisiä työllistävä. Tämä ehdotus ei mennyt opetusministeriössä läpi: terve järki hävisi holhoavalle asenteelle.

Ruotsia puhuu suomalaisista äidinkielenään vain 5 %, ja määrä on vähentynyt jatkuvasti. Suomen venäjänkielinen vähemmistö on noin 1 % ja kasvussa. Vähemmistöjen keskinäiset painopisteet ovat muutoksessa, mikä näkyy varsinkin pienissä kunnissa usein konkreettisesti. On hyvin todennäköistä, että tämä vaikuttaa myös ruotsin kielen asemaan tulevaisuudessa.

Tästä huolimatta suomenruotsalaisten nurkkaan ajaminen on kohtuutonta ja vastenmielistä. Yksinkertaisin keino, jolla me valtaväestönä voisimme ottaa ruotsinkielisiä huomioon, on puhua heille muutama lause ruotsia. Keskusteluun taitomme harvoin riittää, mutta ainakin jutustelun voi aloittaa ruotsilla. Kun me kerran olemme opiskelleet sitä minimissään kolme vuotta, voisimme tällä pienellä huomionosoituksella osoittaa, ettemme vihaa vähemmistöjämme. Se saattaisi vähentää Pian kaltaisten ihmisten maastamuuttoa.