Kolmen eri kustantajan ja yhden toipuvan toimittajan puheenvuorot kirjan kriisistä piirtyivät taustoittaviksi näkökulmiksi suomalaisesta kirjallisuudesta. Aiheen ongelmat koskevat kaikkea julkaisutoimintaa.

 

Leena Majander-Reenpää, WSOY:n varatoimitusjohtaja (Ent. Otavan kustannusjohtaja)

Taustalla on suuret murrokset, kuten suurten ikäluokkien eläköityminen ja teknologian kehittyminen, joka on ajanut ihmiset entistä enemmän erilaisten sosiaalisen medioiden käyttäjiksi painotuotteiden sijaan. Kirja on kaikkein hitain media.

Majander-Reenpää kokee edustavansa kustantajaa, hänen mielestään kustannusalalla vallitsee hyvä tahto. Sopimuskäytännöt olivat alkujaan muodollisuus, joiden tarkoitus oli ratkaista mahdollisia ristiriitatilanteita. Nykyään näyttää kuitenkin siltä, että suhteellisuudentaju on kadonnut, mikä heijastuu erilaisina saivarteluina kustantamoiden ja kirjailijoiden välisissä sopimusriidoissa.

Erityisen huolissaan Majander-Reenpää on siitä, että lukemisesta on tullut yhä harvinaisempaa ajankäyttöä. FB vie vapaa-ajasta leijonanosan. Keskittymiskyky ja rauha ovat yhä harvinaisempia resursseja, mikä on käymässä kirjallisuuden tappioksi. Ei riitä että joululomalla luetaan – lomaromaanit marginalisoivat kirjallisuuden, sen aseman pitää olla kulttuurissa merkittävämpi. Kirjastojen käyttö ja lukeminen ovat vahvoja suomalaisia perinteitä, jotka ovat nyt liipasimella. Lapset oppivat käyttämään kosketusnäyttöjä ennen kirjoja.

Suomalaisuuden nykyinen ja tuleva merkitys ovat punnitsematta, ja juuri tämä on kirjallisuuden tehtävä. Kuluttajat ovat liberaaleja, heille ei tuota ongelmia omaksua uutta tekniikkaa, lukeminen on sosiaalista. On kyettävä luopumaan korkean ja matalan vastakkainasettelusta. Kysymys kuuluu, että onko tämä myös tekijäpuolelle selvää, meillä ei ole varaa elitismiin tässä suhteessa. Pitää olla suvaitsevainen myös uutta tekniikkaa kohtaan. Alan kaikkien toimijoiden (kustantaja, kirjailija, kriitikko) on yhdessä tehtävä kirjallisuus houkuttelevaksi.

Majander-Reenpää on ollut 40 vuotta kirja-alalla töissä, ja alusta asti kustannusmaailmassa on ollut kriisejä. Kun hän aloitti työt teini-ikäisenä, Hannu Tarmio kävi WSOY-taistoaan. Tähänastista kokemustaan Bonnierista Majander-Reenpää pitää erittäin lupaavana: Yhtiön DNA:ssa on ymmärrys kirjallisuudesta. Hänen mukaansa kustantajan työ on rakentaa silta kuluttujaan. Tehtävä on saada teokset työpöydältä yöpöydälle. Olennaisinta on siis markkinointi ja mainonta. (Sinänsä kiinnostavaa, että hän ei puhunut käytännössä mitään sisältöpuolesta.) Hän pitää alan työntekijöiden sitoutumista itsestään selvänä, kustantamoissa työskentelee motivoitunutta porukkaa.

Nykyaikaa Majander-Reenpää kutsuu uusavuttomuuden ja pinnallisuuden maailmaksi. Siksi kriitikon ja kustantajan edut ovat yhteiset kamppailussa huonoa kehitystä vastaan. Kirja-arvosteluja pitäisi korostaa suhteessa muuhun taiteeseen. Esimerkiksi konserttiarvostelut tulevat myöhässä, ja ne elävät niin kiinni ajassa, että niiden tarpeellisuus on kyseenalainen. Kirja on ikuinen, siksi kritiikkien merkitys on kirjallisuudelle suurempi – kirjan saa aina käsiinsä,  mennyttä konserttia ei.

(Tämä huomio on hyvin kyseenalainen, sillä se määrittää kritiikin vain kirjallisuudenlajiksi ja ylenkatsoo sen journalistista tehtävää. Esiintyvistä taiteista ei usein jää muuta kirjallista jälkeä kuin kritiikki, siksi sen rooli ja kuvaukset teosten vastaanotosta ovat ajan saatossa paljon olennaisimpia kuin on laita artefaktitaiteiden suhteen. Kirjallisuus on ylipäätään niin täynnä esipuheita ja saatesanoja, että kritiikin tuomat näkökulmat sisältöön eivät useinkaan täytä vastaavaa koloa kuin esiintyvissä taiteissa.)

Kirjamyynnin kehitys maailmalla on menossa alamäkeen. Suuria ketjujakin on mennyt konkurssiin. Majander-Reenpää pohtiikin, että mitenköhän meille käy tällä pienellä muutaman miljoonan ihmisen markkina-alueella.

Tervetullut uutuus ovat kirja-agentit. Kustantamoiden foreign rights -osastot ovat liian tehottomia solmimaan ulkomaisia sopimuksia. Protokollia ja molemminpuolisia sopimuksia on liikaa – vain agentti voi neuvotella yksittäisestä teoksesta suoraan julkaisijan kanssa ilman vastavuoroisuutta.

Frankfurtin kirjamessujen 2014 teemana on Suomi ja kamasaksat ovat jo pakanneet esitelaukkunsa kaikilla vientialoilla. Majander-Reenpäänkin strategia kustannusalan suhteen on jo selvä: tarvitaan foreign rights -osastojen terävyyttä, agenttien armeijaa ja FILIn koulutusjoukkoja suurina kolonnina tekemään tätä meidän työtä ”eli rakkautta kirjallisuuteen” maailmalla näkyväksi.

 

Touko Siltala, Kustannus-osakeyhtiö Siltalan kustantaja (ent. WSOY:n kirjallinen johtaja)

Kustantajan rooli on muuttunut muutamassa sukupolvessa täysin. Waltari eli vielä kustantajan kanssa symbioosissa, kustantaja oli hänen aikanaan vielä mesenaatti.

Arto Paasilinna toi raha- ja sopimuskeskeisen maailman mukanaan. Kirjailijaliitosta tuli edunvalvontajärjestö. Paasilinna sanoikin, että kirjailija ja kustantaja istuvat aina eri puolilla pöytää. Kehitykseen kuului, että yksityisistä riidoista tehtiin julkisia.

Nykyään kirjailijat eivät enää ole riippuvaisia kustantajasta. 1980-luvulla syntynyt apurahajärjestelmä teki tämän kuilun, joka nyt digitaalisena aikana on vain leventynyt. Kirjailijan tulonmuodostus syntyy paljolti muualta kuin kustantamosta. Samalla kirjailijoiden talouskollisuus on loppunut: teos on projekti, jolle hankitaan julkaisija tapauskohtaisesti. Tämä on opittu kustantamoissa huonosti.

Kustannussopimuksetkin ovat muuttuneet. Ne käsittävät nykyään paljon muutakin kuin prosenttiosuuden ja ennakon. Nykykirjailija haluaa markkinointisuunnitelman. Kustannustoimittajilta vaaditaan entistä suurempaa läsnäoloa. Heille pitää saada soittaa lauantai-iltanakin. Samalla kirjailija haluaa kustantamolta yhä nopeampaa reagointia mediaan ja yhteiskuntaan, vaikka sillä ei olisi myynnin suhteen edes olennaista merkitystä. Tämä tarkoittaa mm. tapahtumamarkkinointia ja osallistumista kaikenlaisiin kissanristiäisiin. Tällaiset kustantajaa työllistävät yksityiskohdat ovat jatkuvassa kasvussa.

Uutena äärimmäisenä kirjailijatyyppinä Siltala esittää Sofi Oksasen. Samalla kirjailijoita on yhä enemmän alkanut kiinnostaa kustannustoiminta, kuten Crimetime ja Silberfelt osoittavat.

Kehityksen taustalla on kirjamyynnin jatkuva heikentyminen. Myynti kasvoi vuoteen 2000, pysyi samoissa luvuissa vuoteen 2006, ja sen jälkeen on ollut jyrkkä pudotus. Euroissa laskettuna kasvu taittui vuonna 2005. Jyrkimmin on laskenut tietokirjamyynti. Henkilöstöä onkin vähennetty alalta 15%, mikä tarkoittaa 215 ihmisen työpaikkaa.

Kritiikin suhteen Siltala toivoisi perusteellisuutta. Kritiikit ovat liian lyhyitä, 2000 merkin esittelyt ovat lopulta myös yhteiskunnallinen ongelma, sillä analyysin puuttuessa kirjallisuuden julkinen merkitys heikkenee. Tilanne oli parempi vielä 70–80-luvuilla, jolloin kritiikit saattoivat olla esseen pituisia.

Vuonna 2010 kaunokirjallisuuden myynti laski 12 %, ja Siltala arvelee sen johtuneen bestseller-kirjailijoiden välivuosien kerrannaisvaikutuksista. 6–7 nimitekijää ei julkaissut tuona vuonna mitään. Heidän faninsa ostavat kirjakaupoista sinne saavuttuaan myös muita teoksia, joten lopputuloksena ollut rysähdys johtuu onnettomasta sattumuksien summasta.

 

Ville Hytönen, Savukeitaan kustannuspäällikkö

Sana pienkustantamo pitäisi muuttaa, koska se itsessään on marginalisoiva. Savukeitaan suhteen tähän törmää jatkuvasti. Kustantamoiden kriisistä puhuttaessa pitää ottaa huomioon myös journalismin kriisi.

Hytönen on väsynyt lukemaan päivälehtien kulttuurisivuja. Ne ovat liian uutispainotteisia, ja ne kertaavat asiat, jotka nettiä käyttävälle ovat jo ennestään tiedossa. Sanomalehdet eivät täytä enää paikkaansa tiedonvälittäjinä, ja sen seurauksena ne ovat tekemässä itseään tarpeettomiksi.

Hänen mukaansa sana ”kritiikki” pitäisi korvata sanalla ”resensio”. Hytönen tarkoittaa sillä pakotonta arvostelua, itseään uudistavaa esseististä tekstilajia. Kustantamoissa ja kritiikissä vallitsee hänen mielestään paikallaan pysyvä kalkkeutuneisuus, josta on tullut jargonia. Pitäisi lukea kirjoja eikä kirjailijoita.

 

Johanna Vehkoo, tietokirjailija ja toimittaja

Painokoneet seis! -kirjan kirjoittaja kutsuu itseään toipuvaksi toimittajaksi. Hänen johtoajatuksensa on, että julkaisutoiminta on muuttunut. Digitaalinen julkaiseminen on käytännössä ilmaista ja kenelle hyvänsä halukkaalle mahdollista. Vanha media on pyrkinyt reagoimaan tähän lisäämällä pienten juttujen määrää, ikään kuin tilkitsemällä netistä mahdollisesti löytyviä koloja.

Totuus on kuitenkin se, että kriitikoiden ja toimittajien työn merkitys vähenee jatkuvasti. Sanomalehtien ainoa korvaamaton sisältö on pääkirjoitukset ja kuolinilmoitukset. Bloggarit voivatkin aivan hyvin ennen pitkää syrjäyttää toimittajat. Asiantuntijat ja aktivistit tekevät toimittajia parempaa jälkeä.

Sanomalehdet ovat ilmoitusliitteitä. Tätä kutsutaan nippumalliksi. The Times on aina tuottanut tappiota, alusta saakka. Sen menot katetaankin saman julkaisijan The Sun -roskalehdellä. Sanomalehti on historian oikku, ja netti on hajottamassa sen toimintalogiikan. Kukaan ei yksinkertaisesti enää hae samasta lähteestä kaikkea tarvitsemaansa tietoa. Sanomalehti oli vuosikymmeniä tuottoisa. Nykyään artikkelit eivät enää tarvitse nippua ympärilleen, vaan ne löytävät yksin lukijansa.

Erikoistoimittajia on yhä vähemmän. Suomessa palkataan oikeastaan pelkästään yleistoimittajia. Britanniassa tilanne on päinvastainen, siellä satsataan enimmäkseen spesialisteihin. Syvällinen asiantuntijuus onkin yhä arvokasta, sillä se on todella harvinaista. Tästä syystä erikoistoimittaja saattaa muuttua myös alansa konsultiksi.

Kehitys, joka on näkyvissä on, että sanomalehdistä tulee yhä enemmän aikakauslehtien kaltaisia ja aikakauslehdistä taas yhä enemmän kirjallisuuden kaltaista.

 

Puheenvuorot on SARVin 2011 kritiikin päivältä.

Kuvat: Aleksis Salusjärvi

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone