kritu_4_2016_kansi

Historian viimeinen painettu Kritiikin Uutiset on nyt ilmestynyt ja lähetetty sekä tilaajille että jälleenmyyjille. Numero 4/2016 sisältää seuraavat muun muassa seuraavat tekstit:

Marissa Mehr: ”Aina pitää kirjoittaa paremmin”. Parnasson vastaavan tuottajan Karo Hämäläisen haastattelu.

Sini Mononen: Tiheä aika ja absurdin kokemus. Essee Lontoon Whitechapelin näyttelystä.

Suvi Ratinen: REC. Äänityslaitteet rynnistivät nykykirjallisuuteen.

Marissa Mehr: Kulttuurin Norsunluutorni ei tarjoite pikaruokaa. Maria Säkön haastattelu tuoreesta taidekritiikin verkkoportaalista.

Tuomas Laitinen: Esityskäsityksiä ja kriittistä halua. Kolumni.

Marja-Terttu Kivirinta: Utopian nykypäivä taiteen ja kritiikin Kuubassa. Reportaasi AICA-konferenssista.

Nimim. Nokkonen: Hämeenkylmänkukka. Pakina hämeenlinnalaisista uhanalaisista lajeista. HUOM! Kyseisen pakinan kirjoittaja ei ole tunnettua Nokkonen-blogia (https://nokkonen.wordpress.com/) kirjoittava Nokkonen.

 

Pääkirjoitus
Kriittinen piste

Tämä on pian viisikymmentä vuotta täyttävän Kritiikin Uutiset Kritinernytt -lehden viimeinen painettu numero.

Aloittaessani päätoimittajana tasan kaksi vuotta sitten en olisi arvannut, että julkisen rahoituksen kiristyvät kukkaronnyörit johtavat Suomen arvostelijain liiton ja lehden toimituksen tekemään tällaisen päätöksen.

Lehti on toiminut SARVin ja kotimaisen taidekritiikin kriittisenä pisteenä ja nostanut esille tärkeitä kritiikin ja kulttuurijournalismin, väliin myös kulttuuripolitiikan, kysymyksiä vuodesta 1969 lähtien.

Uusi kriittinen piste löytyy ensi vuodesta lähtien verkosta, Kritiikin Uutisten ja Suomen arvostelijain liiton yhteisiltä verkkosivuilta, jotka toimivat myös lehden sivuina. Päämääränä on pyrkiä entistä dialogisempaan taidejournalismiin ja -kritiikkiin. Verkkoalusta antaa mahdollisuuden päästää irti tiukoista sivu- ja merkkirajoituksista, pidentää juttujen elinikää ja helpottaa sisällön saavutettavuutta niin alan ammattilaisille kuin muille alasta kiinnostuneille.

Vaikka lehti siirtyy verkkoon, ei usko painotuotteisiin ole loppunut. Kritiikin Uutiset on pyrkinyt tuottamaan lukijoilleen materiaalia, joka kestää aikaa. Lehden pitkäaikainen digitointiprojekti on pian saatu päätökseen, mikä tarkoittaa, että yhdistyksellä on kohta käytössään kattava verkkoarkisto. Mikäli projektii toteutuu suunnitelmien mukaisesti, on lukijoiden tulevaisuudessa mahdollista saada ulottuvilleen lehden vanhoja numeroita joko painetussa tai digitaalisessa muodossa.

Uudistuksen myötä voimme toteuttaa yhden tärkeän asian, johon harva kulttuurijulkaisu näinä päivinä kykenee – ja josta on syytä olla ylpeä: lisäämme julkaistavan materiaalin määrää. Verkossa Kritiikin Uutiset tulee julkaisemaan uutta materiaalia viikottain. Lisäksi kuukausittain ilmestyy pääkirjoitus ja hiukan tätä harvemmin myös lehdestä tuttu puheenjohtajan palsta.

Vuodessa julkaistavan materiaalin määrä kasvaa selkeästi verrattuna painetun julkaisun sivu- ja juttumäärään. Näin lehti katsoo palvelevansa sekä lukevaa yleisöä että tarjoamaan ammattilaisille aiempaa enemmän toimeksiantoja.

Ennen uudistusta on kuitenkin vielä viimeinen numero.

Lehti on saanut palautetta kansivalinnoistaan, ja välillä visuaaliseen ilmeeseen on toivottu henkilövetoisempaa lähestymistapaa. Palautteesta viisastuneena päätimme valita lehden viimeisen numeron kanteen henkilön paikkaamaan tätä vuosia kestänyttä vajetta. Tämä on tietenkin toteutettu lehden esteettisessä linjassa pysyen ja tyylille uskollisena.

Saanen siis esitellä kansikuvahurmurimme, hän on Armas.

Näin posthumanismin aikakautena ei voi enää nyrpistää nenäänsä sosiaalisen median eläinvillityksille. Itse kunkin on välillä hyvä pohtia ja tarkastaa käsityksiään itsestämme suhteessa toisiin, niin taiteilijoiden ja heidän töihinsä kuin muihinkin karvaisiin tai karvattomiin elollisiin olentoihin. Kuten Maria Säkö puheenjohtajan palstassaan näppärästi toteaa, ”joskus kriitikon on hyvä miettiä muutakin kuin sitä, miten kritiikki voisi uudistua”.

Toivotan nautinnollisia lukuhetkiä Kritiikin Uutisten viimeisen painetun numeron parissa. Verkossa nähdään!

PS. Lehden siirtyminen verkkoon ei vaadi SARVin jäseniltä tai muilta tilaajilta toimenpiteitä. Jäsenistöä ja tilaajia tiedotetaan asiasta vuoden loppuun mennessä vielä erillisellä sähköpostilla.

Kommentoi

Teksti: Auli Särkiö
Kuva: Felix Broede

Musiikkitalo 17.11.
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Gustavo Gimeno
Martin Grubinger, lyömäsoittimet

Radion sinfoniaorkesterin konsertissa punaiseksi langaksi kohosi ihmisen ja luonnon suhteen tarkastelu. Lyömäsoitinvirtuoosi Martin Grubinger oli juuri oikea henkilö Kalevi Ahon suosituksi nousseen konserton shamanistiseksi solistiksi.

Kalevi Ahon lyömäsoitinkonsertto Sieidi tulee parhaiten oikeuksiinsa konserttisalissa, mutta kuunnellessa en voinut olla ajattelematta sen Suomen ensiesitystä ulkoilmassa Luostotunturilla, paikassa, joka oletettavasti on toiminut muinaisten saamelaisten sieidinä eli kulttipaikkana. Radion sinfoniaorkesterin torstaikonsertissa esitetty lyömäsoitinkonsertto on niitä Ahon teoksia, jotka Luosto-sinfonian (nro 12) ja theremin-konsertto Kahdeksan vuodenajan tapaan jo alaotsikollaan osoittautuvat Aholle läheisestä Lapista innoittuneiksi.

Martin Grubingeria on kuultu Suomessa jo useasti, viimeksi Sinfonia Lahden solistina lokakuussa. Hänessä on aimo annos myös viihdyttäjää, kuten todisti sirkusmainen marssirumpuencorekin (Grubingerin sanoin ”silkkaa urheilua”). Tällaista showta hän luo mielellään esimerkiksi Percussive Planet Ensemblensä kanssa. Ennen kaikkea Grubinger on poikkeuksellinen tulkitsija. Hänellä on taito imeytyä musiikkiinsa ja viedä sen sävyt äärimmäisyyksiin, oli sitten kyse ravisuttavasta voimasta tai silkkisestä laulavuudesta. Sieidin kantaesitti vuonna 2012 Grubingeriakin kuuluisampi Colin Currie – joka itse asiassa saapuu esittämään teoksen keväällä Helsingin kaupunginorkesterin kanssa – mutta suosioon noussut konsertto on nykyään myös Grubingerin kantaohjelmistoa. Hän on mitä sopivin henkilö sävellyksen shamaanirooliin.

Uuden musiikin yhteydessä puhutaan liiankin heppoisesti riiteistä, mutta Sieidissä rituaali tuli konkreettisesti iholle: sävellys on otsikkonsa mukaisesti palvontapaikka, jonka sisälle kuulija kutsutaan. Kun Grubinger aloitti djembe-soolonsa lavan sivuille sijoitettujen orkesterilyömäsoittajien kanssa, hän oli kuin shamaani oppipoikineen ottamassa yhteyttä luonnon alkuvoimiin. Aho on pyrkinyt runsaan puolen tunnin laajuisessa konsertossaan välittömyyteen, selkeyteen ja tehokkuuteen. Soittajansa peittävän patteriston sijaan lyömäsoittimia on maltillinen määrä, eikä solisti soita kuin yhtä soitinta kerrallaan. Soolo-osuuden jäsentely lyömäsoitinryhmittäin on puolestaan muidenkin lyömäsoitinsäveltäjien käyttämä keino. Grubingerin ilmiömäinen tekniikka tuli esiin etenkin fyysisissä voimanpurkauksissa, mutta onneksi hän väläytteli myös maagisia pianissimojaan esimerkiksi marimballa.

Vaikka konsertto valuu paikoin aineettoman rauhoittaviin suvantoihin – lyyrisintä niistä koristaa saksofonin lempeys – sitä hallitsee jyrähtelevä rytmikkyys ja jylhä kollektiivinen pulssintunne, jotka Aho on jäsentänyt tapansa mukaan jäntevän orgaaniseksi kaareksi. RSO:n edessä debytoinut Gustavo Gimeno vaikutti etäiseltä suhteessa orkesteriin, mutta soittajat tihensivät odottavaa tunnelmaa loppua kohti. Sadekeppien viimeistelemä, mystisesti haipuva lopetus oli vavahduttava.

Konsertin muissakin teoksissa tutkailtiin luontosuhteita. Amerikkalaismodernisti Charles Ivesin kamariorkesteriminiatyyri Central Park in the Darkin merkitys syventyi osana tätä konserttikokonaisuutta. Siinä minimalistinen jousimatto ja sen ylle kerrostuva äänikollaasi maalaavat kuvan viherkeitaalla häämöttävästä luonnosta, jota ihmisten öinen hyörinä ei ollenkaan kiinnosta. Piano-osuuksista ei kuitenkaan syntynyt tarvittavaa kapakka-alluusiota, ja jousisto, jonka olisi pitänyt henkiä yön usvaista kosteutta, jäi elottomaksi, niin kauniisti kuin RSO säilyttikin tasaisen pianissimon. Edistyksellisen säveltäjän yönäky teki silti vaikutuksen: keskellä juhlintaa ja liikenteen ääniä – jotka toivat mieleen lastenkirjailija Mauri Kunnaksen vauhdikkaan Yökirjan – urbaani ihminen haikailee luonnon koskemattomuuteen.

Ahon tavoin Antonin Dvořák tunsi vetoa alkuperäiskulttuureihin. Dvořákin yhdeksännessä sinfoniassa uuden mantereen ihannoitua ”alkuperäisyyttä” katsotaan eurooppalaisin silmin: Amerikan alkuperäiskansojen lauluista ja negrospirituaaleista innoittuneiden melodioiden väliin on ladottu säveltäjän kotiseudun kansanmusiikkivaikutteita. Luxemburgin filharmonikkojen ylikapellimestarina toimiva Gimeno on liikkeiltään suoraviivainen ja ryhdikäs, ja ryhdikäs oli tulkintakin, joskaan ei erityisen mieleenpainuva. RSO:n jousisointiin kaipasin enemmän syvyyttä, ja finaalin räväkimmät rytmiaiheet puuroutuivat, mutta kansanomaiset ja eksoottiset melodiat piirtyivät laulavina, ja sinfonia liisi eteenpäin innoittuneena ja lennokkaana.

Arviota on työstetty Suomen arvostelijain liiton järjestämässä Älkää ampuko kriitikkoa! -musiikkikritiikin työpajassa 18.11.2016.

Kommentoi

kritu_2_2016_kansi

Kritiikin Uutisten kesän numero on ilmestynyt. Lehteä myy Rosebud-kirjakaupat sekä helsinkiläinen kirjakauppa Nide.

Lehti sisältää mm. seuraavat artikkelit:

Marissa Mehr: Kiivasta puhetta kulttuurisesta omimisesta. Raportti Kritiikin Päivästä 16.4.2016.

Siskotuulikki Toijonen: ”On hienoa olla osa kritiikin virtaa”. SARVin tuoreen puheenjohtajan Maria Säkön haastattelu.

Sini Mononen: Elämän ylittävä meri ja taiteen surutyö. Essee taiteen ja meren suhteesta.

Aino el Solh: Yhteiskuntakatsaus CONVERSATION PIECE. Reportaasi Berliinin Transmediale-festivaalilta.

Marjaana Roponen: Lastenkirjakritiikki on lukuharrastuksen tukipylväs. Artikkeli lastenkirjakritiikin menneestä ja nykyisyydestä.

Lisäksi kritiikkejä!

Pääkirjoitus
Päämääränä saavutettavuus

JOURNALISMI ON VIESTINTÄÄ. Perinteinen printtimedia ei kuitenkaan ole enää pitkiin aikoihin vastannut kirjallisen viestinnän avoimuuden ja saavutettavuuden vaatimuksiin. Viestintä takkuaa, viesti ei kulje vaan kompastuu milloin kulttuurilehtien alasajoon, milloin taas saavutettavuuden heikentymiseen.

Kulttuurilehtiä myydään yhä harvemmassa paikassa, jopa kirjastot ovat karsineet tilauksiaan. Ainoa varma tapa saada lehti on tilata se kotiin, mutta tällöin kuluttajan tulee luopua ostamansa tuotteen vertailusta, arvioimisesta sekä etukäteisestä selaamisesta lähes täysin. Ei ihme, että lehtien levikki on laskussa. Ei kukaan halua ostaa sikaa säkissä ja vielä sitoutua siihen.

Kritiikkiä ja kulttuurijournalismia on helppo polkea pois printtimediasta, sillä nykyisellään se ei näy. Taustalla oleva psykologia on yksinkertainen: poissa silmistä, poissa mielestä. Siksi on tärkeää, että alan ammattilaiset pitävät meteliä. Eivät itsestään, persoona edellä, vaan taiteesta ja taidepuheesta. Sillä kritiikki kuuluu kaikille.

Mikäli mediatalot eivät halua julkaista ja maksaa taidekritiikistä, meidän on toimittava omilla ehdoillamme. Kuten Maria Säkö toivoo, kritiikin ja taidepuheen täytyy irtautua mediatalojen kahleista: ”Sillä vaikka media ei tarvitsisi kritiikkiä, vakavasti otettava journalismi ei voi elää ilman sitä.” Jotta tämä saavutetaan, on kriitikossa oltava pieni uskalias ja omatoiminen anarkisti.

Kuten Säkö osuvasti toteaa, ”jos medialla ei ole visiota ja missiota taidekritiikin suhteen, kyse on median ongelmasta”.

On tärkeää, että kritiikki ja taidepuhe on jokaisen potentiaalisenkin lukijan saavutettavissa. Muuten se ei saa lukijakuntaa pienten piiriensä ulkopuolelta ja houkuttele mukaansa uusia toimijoita. Harvalla kun on sisäsyntyinen kiinnostus ja nälkä taidekritiikkiin.

Yksi tekeillä oleva hanke kritiikin saavutettavuuden ja avoimuuden lisäämiseksi on verkkoportaali Kulttuurin norsunluutorni. Kyseessä on näin alkuun vuoden mittainen projekti, joka ”kerää sivulleen linkkejä hyviin artikkeleihin ja kritiikkeihin pienlehdiltä ja tasokkailta bloggareilta. Sivuston tarkoitus on antaa näkyvyyttä pienlehtien, nettilehtien ja blogien tasokkaalle taidekritiikille ja luoda toimitettuja katsauksia kritiikkiin.” Myös SARV on mukana toteuttamassa kesällä alkavaa hanketta yhteistyössä monien lehtien, nettilehtien ja bloggareiden kanssa.

Tämän kaltaisia projekteja voisi olla useampiakin.

Myös Kritiikin Uutiset tulee muuttumaan ja etsimään uusia erilaisia viestin välittämisen muotoja lähitulevaisuudessa. Haluamme ennen kaikkea tehdä kritiikin ja kriitikon ammattitaidon näkyväksi. Tätä ei ole enää mahdollista saavuttaa vanhoilla keinoilla, kuten on käynyt ilmi.

Ihminen on leikkivä olento, ja meillä on koko leikkikenttä omanamme. Keksikäämme siis kosolti uudenlaisia ja erilaisia keinoja; mielikuvituksen käyttö on sallittu. Sillä joskus käy niin, että se hulluin idea onkin toimivin.

Marissa Mehr

Kommentoi

kritu_1_2016_kansi

Kritiikin Uutisten vuoden ensimmäinen numero on teemaltaan marginaali. Lehdessä on mm. seuraavat artikkelit:

Heidi Horila: Jonkin laidalla vai kaiken ytimessä. Kokeellista musiikkia tekevän Marja Johanssonin ja Niko-Matti Ahdin haastattelu.

Otso Kantokorpi: Vallan näkymättömät reunaehdot. Kolumni.

Maria Hirvi-Ijäs: Mitä tapahtuu marginaalissa? Artikkeli.

Auli Särkiö: Kokeellisuus haastaa taidepuheen. Essee luokittelua pakenevasta taiteesta ja ihmisten halusta määritellä ja kategorisoida taideteoksia.

Virpi Alanen: Paperiaan leveämpi marginaali. Essee kritiikin mahdollisuuksista monitaiteisessa maailmassa.

Taava Koskinen: Marginaalisuus – mielessä tai maantieteessä? Kolumni.

Suvi Ratinen: Kohti keskinkertaisuutta. Naiskirjailijoiden matka kirjailijoiksi.

Pääkirjoitus
Materian paluu

KULTTUURILEHTI ALKAA OLLA HARVINAINEN NÄKY. Aiemmin niiden saatavuudesta huolehtivat muun muassa kirjakaupat sekä kirjastot. Nyt kirjastot vähentävät lehtitilauksiaan, mikäli eivät sulje kokonaan. Tammikuussa uutisoitiin Helsingin yliopiston kirjaston lakkauttavan jopa 1 500 lehtitilausta säästösyistä. Listalla on ulkomaisten julkaisujen lisäksi lähes kaikki kotimaiset kulttuurilehdet.

Kulttuurilehtien saatavuus on sysätty lähes täysin pienille kaupallisille toimijoille, kuten lehtitaloille itselleen sekä pienille kivijalkakirjakaupoille.

Viime vuosien kehitys arvonlisäveron nostosta ja internetin voittokulusta osoittaa lehdistön ja printtimedian joutuneen medioiden marginaaliin ja matkalle kohti hidasta näivettymistä – ja tällä on tietysti suora vaikutus kulttuurijournalismiin.

Uskallan silti väittää, että kulttuurilehdistön kurimus on juuri nyt äärimmillään.

Onko kulttuurilehdistö siirtynyt kymmenen vuoden päästä täysin verkkoon, vai onko se onnistunut puoltamaan paikkansa painetussa muodossa? Veikkaan jälkimmäisen toteutuvan, mikäli ilmassa olevat merkit pitävät paikkansa.

Käsillä koskemisen kulttuuri on nimittäin saanut vahvaa jalansijaa pitkän virtuaalisen ja materiattoman valtakauden jälkeen. Samalla kun ihmiset kiinnittävät yhä enemmän huomiota luonnonvarojen tuhlauksen estämiseen sekä materian vähentämiseen, on materia paradoksaalisesti tehnyt paluun.

Vinyyliharrastuksen nouseminen kuolleista on tapahtunut jo aikoja sitten, ja joulukuussa uutisoitiin paperisen kirjan uuden tulemisen näkyvän jo myyntitilastoissa (HS 21.12.2015). Tuoreena yllätyksenä tuli Ylen (3.2.2016) uutinen paperivalokuvien kasvaneesta suosiosta erityisesti diginatiivien keskuudessa.

Suunta on selkeä: Ihmiset hakeutuvat pois elektroniikan ja ruudun ääreltä, he haluavat hypistellä ja hiplata. Onkin kiintoisaa nähdä, ulottuuko perinteisten formaattien nostalgia kuihtumassa olevaan lehdistöön. Ja jos ulottuu, millä ehdoilla.

Kenties tässä on kulttuurilehdistön tulevaisuus.

Klikkimedia ja nopea journalismi on omimmillaan verkossa, sillä niiden elinkaari on sidottu aikaan ja muihin tapahtumiin. Kulttuurijournalismi toimii lähtökohtaisesti eri tavalla. Esimerkiksi esseistiikka saattaa kärsiä verkkoympäristöstä, sillä ihmisen tapa lukea on tutkitusti erilainen ruudulta kuin paperilta.

Tasokkaan kulttuurijournalismin valttina onkin ajattomuus, sen pariin voi pistäytyä milloin tahansa. Esimerkiksi Nuoren Voiman, Särön ja niin&näin-lehden kaltaiset julkaisut ovat jokainen numero kuin erillinen taideteos.

Uskon, että siinä missä essee, myös hyvin kirjoitettu ja tasokas kritiikki kestää aikaa ja yhä uusia lukijakuntia. Tällaisen arvostelun kirjoittaminen kaipaa vain suotuisan ympäristön: aikaa ja tilaa. Ja tällaisen ympäristön tarjoaa ennen kaikkea erikoistunut kulttuurilehdistö, ei niinkään nopeaa journalismia edustavat julkaisut.

Meidän tulisi miettiä, onko nykyisen sanomalehtikritiikin edes tarkoitus kestää aikaa, ja haluammeko alistaa kritiikkiä yhä nopenevan klikkijournalismin kriteereille. Kenties olemme jo antaneet liian paljon periksi, mikä on johtanut kritiikin laadun kärsimiseen, kuten Otso Kantokorpi totesi Jyväskylän Polemiikkia taidekritiikistä -keskustelussa 16.2.

Kenties arvostelujen sanomalehtiaika on vain yksinkertaisesti ohi, muttemme vain suostu hyväksymään sitä.

Mikäli kulttuurijournalismi ja kritiikki todella katoavat sanomalehdistä, ne tulevat voimaan pulleasti niille paremmin sopivassa ympäristössä. Aina nimittäin löytyy niitä, jotka haluavat syventyä ja hipelöidä, kuten vinyylin, paperikirjan sekä nyt tuoreimpana paperivalokuvan uusi tuleminen todistaa.

Marissa Mehr

Kommentoi

Kirjoita Kritiikin Uutisten numeroon 1/2016

Mitä on marginaali? Entä miten marginaalisuus näkyy kritiikissä ja kulttuurijournalismissa?

Alkavan vuoden ensimmäisen numeron teemana on marginaali. Tarjoa teemaan sopiva juttuehdotus tai valmis materiaali joko suomeksi tai ruotsiksi osoitteeseen kritiikin.uutiset[at]sarv.fi mahdollisimman pian.

Kritiikin Uutiset 1/2016 ilmestyy keskiviikkona 9.3.2016.

Iloista joulun odotusta!

Ystävällisin terveisin
Marissa Mehr
päätoimittaja

Kommentoi

kritu_4_2015_kansi

Kritiikin Uutisten talven numero on ilmestynyt. Lehdessä on julkaistu mm. seuraavat tekstit:

Aki Petteri Lehtinen: Journalismin totuus jää yksilön vastuulle. Artikkeli journalistisen tiedon totuudellisuudesta sekä tekijöiden vastuusta.

Maria Hirvi-Ijäs: Kritikerns solitära figur. Kolumn.

Marja-Terttu Kivirinta: Uusliberalismi määrittelee taiteen markkinat. Reportaasi AICAn Lontoossa järjestämästä kansainvälisestä taidekriitikkojen kongressista.

Jukka Laajarinne: Kritiikin peili. Kirjailijan essee kritiikin vastaanottamisesta.

Marissa Mehr: Kirjailija 3/2015 keskittyy kritiikkiin. Katsaus Kirjailija-lehden kritiikkiteemaiseen numeroon.

Juho Kankaanpää: Musiikki takaisin tilaan. Musiikin yltäkylläisyydestä syntyvä merkityksettömyys johtuu tilallisuuden katoamisesta.

Kari Saviniemi: Yasushi Inoue ja sakea japanilainen proosa. Essee japanilaisen prosaistin tyylistä.

Pääkirjoitus
Pirstaleiksi pärähtävä kriitikko

KUTEN MONI TIETÄÄ, kriitikon ammatti ei ole enää aikoihin ollut ”entisensä”. Päätoimisia,kuukausipalkattuja kriitikkoja ei juuri enää ole, kun vielä vuosikymmen sitten useat ansaitsivat elantonsa lehden vakituisena palkattuna taidekriitikkona.

Muutos on rakenteissa. Näyttää siltä, että kriitikosta on tullut alansa asiantuntija, joka elättää itsensä silpputyöllä ja apurahoilla. Tai jos tarkkoja ollaan, kriitikko elättää itsensä pääsääntöisesti jollakin muulla kuin arvosteluilla. Kritiikistä on tullut oheis- ja sivutyötä.

Mielenkiintoista tässä muutoksessa on se, että tällöin kriitikko on lähempänä ei pelkästään tutkijaa ja erikoisalansa asiantuntijaa vaan myös työnsä kohdetta: taiteilijaa.

SARVin keväällä 2015 tekemä jäsenkysely vahvisti, että kriitikot kokevat Suomen arvostelijain liiton jäsenyyden vahvistavan ammatti-identiteettiään. Identiteetti on siis tärkeä osa kriitikkoutta, kenties jopa kiinteämpi osa kuin monessa muussa ammatissa.

Samalla suuri osa kyselyyn vastanneista ilmoitti kirjoittavansa vuosittain noin 15–20 arviota. Laskutoimitus on helppo: tällaisella toimeksiantojen määrällä ei elä kukaan.

Luvut nostavat esille kysymyksen siitä, onko ”kriitikosta” tullut täyspäiväisen ammatinharjoittamisen sijaan ennen kaikkea identiteetti ja minuuden jatke. Vahva kuori, mutta tyhjä sisältö. Pitääkö kriitikkoutta yllä tehdyn työn sijasta sittenkin sen luoma mielikuva ja kutsumus?

Kriitikkous on nykyisin enää vain hailakka varjokuva ja haamu verrattuna kulttuurijournalismin kultaisiin vuosiin. Tämä näkyy etenkin silloin, kun katsomme kriitikkojen ikäjakaumaa: kuinka moni alalla vastikään aloittanut mieltää vielä ammatti-identiteetiltään olevansa ensisijaisesti kriitikko? SARVin kyselyyn vastanneissa alle 30-vuotiaita oli viisi. Moni – kenties yhä useampi – nykypäivänä kirjoittaa kritiikkiä, mutta vaikuttaa siltä, että pääsääntöisesti muiden töiden ohessa. Lisäksi he kuuluvat muihin liittoihin, eivät välttämättä SARViin. Syy tähän on luultavasti se, etteivät he miellä olevansa kriitikkoja.

Keitä me oikeastaan olemme, vai olemmeko enää ensinkään? Voiko todeta, että kritiikin sijasta kriitikkous on kriisissä? Siinä vaiheessa kun kriitikot lakkaavat mieltämästä itsensä kriitikoiksi, lakkaako ammattikunta olemasta – tai toisin sanoen, tuleeko siitä loinen jonkin muun, esimerkiksi toimittajan, ammatin kylkeen?

Mieleeni nousi ajatus, voisivatko kriitikot hyötyä pienestä botox-ruiskeesta, jota kutsutaan myös brändäämiseksi. Kenties arvostelijoille tulisi järjestää brändäyskoulutusta, jonka avulla heistä sukeutuisi ammattiaan vahvasti puolustavia itsensä tarjoamiseen erikoistuneita myyntitykkejä.

Mutta tämähän olisi jälleen yksi seikka, joka lähentäisi kriitikkoa työnsä kohteeseen, eli taiteilijaan. Taiteilijoiltahan brändäys on jo onnistunut.

Olettaisin, että viimeistään kymmenen vuoden päästä näemme, onko kriitikkous sulautunut johonkin toiseen ammattiin, kokonaan kadonnut vai onko se onnistunut uudistumaan ja pysyttelemään omana itsenäisenä ammattikuntanaan.

Marissa Mehr

1 kommentti

kritu_3_2015_kansi

Kritiikin Uutisten syksyn numero on ilmestynyt.

Marissa Mehr: Keitä kriitikot ovat? SARVin keväinen jäsenkyselyn tulosten purkamista.

Siskotuulikki Toijonen: Kulttuuri on arvovalinta – hallituksellekin. Haastattelussa uusi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen.

Maaria Niemi: Louise Bourgeois’n matka avantgardesta takariviin. Tukholman Moderna Museetin näyttely herätti kysymyksiä taiten suurnimien aseman stabiiliudesta.

Olli Löytty: Vieraannuttava katse käännöksiin. Kolumni.

Malin Grahn-Wilder: Alvin Aileyn tanssiesitykset vievät pyhän äärelle. Alvin Ailey American Dance Theaterin esitykset kumpuavat gospelin ja bluesin maaperästä.

Juho Kankaanpää: Hyvästä taiteilijasta tulee huono yrittäjä. Kritiikki.

Pääkirjoitus
Katse valintoihin

KRIITIKKO KÄYTTÄÄ VALTAA muun muassa valitsemalla usein kohteen, josta hän kirjoittaa. Vaikka media määräisikin arvioitavat teokset, kriitikolla on mahdollisuus kieltäytyä tai ehdottaa arvioitavaksi jotakin muuta. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta epäilen, ettei kovinkaan moni pysähdy pohtimaan asiaa tämän syvemmin.

Suurin vaara tällaisen vallan käyttämisessä on sen unohtaminen. Esimerkiksi kirjallisuusblogeissa virisi muutama vuosi sitten ilmiö, joka keräsi paljon kritiikkiä sekä toisilta bloggareilta että lukijoilta – ja varmasti myös muilta alan ihmisiltä.

Kun blogit alkoivat saada uutuusteoksia kustantamoilta, alkoi hetkellinen mutta kiivas kilpajuoksu siitä, kuka kirjoittaa uutuusteoksista ensimmäisenä, se kun houkuttelee lukijoita omaan blogiin. Ihmiset kirjoittivat samoista teoksista, usein myös blogit, jotka olivat aiemmin erikoistuneet muihin alueihin kuin uutuuksiin.

Vähitellen bloggarit heräsivät siihen, että heillä on valta määritellä, mistä kirjoittavat.
Ja että sitä valtaa kannattaa käyttää harkiten.

Leikitään pientä ajatusleikkiä: entäpä jos jokin suuri ja arvostettu media ei kirjoittaisikaan arviota tunnetun menestyskirjailijan seuraavasta teoksesta. Luultavasti asiasta nousisi kohu, ja huhut henkilökohtaisista kaunoista leviäisivät sukkelasti.

Mutta kysymyksen voi asettaa toisinkin päin: mikä järki on julkaista kritiikkejä teoksista, joista kaikki muutkin haluavat sanoa sanottavansa? Eikö tällainen käytäntö ennemminkin yksipuolista taidepuhetta? Ei tietenkään yhden – sen arvioiduksi päätyvän teoksen – kohdalla, mutta noin lajin sisäisesti. Kun taidemaailmasta media huomioi vain muutamat nimikkeet, ei se ole pelkästään menetys taidelajille vaan kolahtaa ikävästi koko kulttuurijournalismiin.

Kiinnostaako ketään oikeasti lukea kymmenettä arviota samasta teoksesta? Epäilen suuresti, ja usein samojen teosten arvioiminen useassa eri paikassa ennemmin ärsyttää, kritiikit kun taantuvat helposti toistamaan samoja havaintoja.

Kriitikkojen ammattietiikkaan kuuluu kentän pitäminen vireänä. Se onnistuu parhaiten pitämällä arvioitavien teosten kirjo mahdollisimman laajana. Kenties kritiikkiinkin tulisi enemmän sitä viime aikoina kovasti kaivattua ytyä, jos arvioitavaksi valittaisiin teoksia, jotka eivät automaattisesti päädy kaikkien työlistalle.

Marissa Mehr

Kommentoi

Kritiikin Uutisten numerosta 1/2015 tehty kantelu on ratkaistu Julkisen sanan neuvoston kokouksessa 19.8. lehden hyväksi. Neuvosto katsoo, ettei Kritiikin Uutiset ole toiminut hyvän journalistisen tavan vastaisesti julkaistessaan Hanna Ojalan artikkelin ”Kriitikon vastuu – onko sitä?”.

Ratkaisu yksityiskohtineen on luettavissa JSN:n verkkosivuilta: http://www.jsn.fi/paatokset/5789-kultti-15/.

Kommentoi

Kommentti Hanna Ojalan artikkeliin ”Kriitikon vastuu – onko sitä?” ja Kritiikin Uutisten 1/15 pääkirjoitukseen.

Niin kauan kuin taidetta on arvioitu painetussa sanassa, on jaksettu paheksua sitä, että (ammatti)kriitikko esittää muitakin kuin kehuvia kommentteja taiteilijan julkisuuteen saattamasta teoksesta, josta tämä (toivottavasti) usein saa toimeentuloa, palkkaa, (apu)rahaa, mainetta, kunniaa.

Olen juuri kahlannut muuatta projektia varten läpi satoja teatterikritiikkejä viideltä vuosikymmeneltä ja olen niistä ikikiitollinen: miten muuten voisin saada käsityksen siitä, millaisena jonkin esityksen ammattikatsojat ovat sitä pitäneet? Kun arvosteluja lukee vaikkapa kymmenen, esille kyllä nousee kollektiivinen mielipide teoksen merkityksestä – ja katsojaluvuista näkee, että ne korreloivat kritiikin kanssa. Historian tuuli on käynyt aikasidonnaisen taideteoksen yli, mutta arkiston kellastuvien liuskojen tai mikrofilmien kirjoitusmerkit pelastavat unohduksesta esityksen ja vastaanoton.

Taideteos, jos se puhuttelee yleisöä, kärsii äärimmäisen harvoin negatiivisestä kritiikistä: teoksen (ja taiteilijan) oma valovoima ja puskamedia ovat merkittävämpiä kuin jonkin tiedotusvälineen jonkun kriitikon mielipide.

Tuomas Nevanlinna sanoi haastateltuna KritU 2:ssa: ”Taiteiliijat odottavat julkisten lausuntojen mukaan ‘rakentavaa kritiikkiä’. Se on ymmärrettävä toive, mutta haluavatko he sitä kriitikoiksi kutsutuilta taidejournalisteilta? Eikö rakentavan kritiikin etsikkoaika tule ennen teoksen julkaisua?”

***

Kun lukee Minna-Kristiina Linkalan väitöskirjaa Teatterikriitikot kenttien kielipelissä (Helsingin yliopisto, 2014) vakuuttuu ainakin siitä, että (haastatellut) teatteriarvostelijat ovat journalismin ammattilaisia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ammattikriitikon hankkimaa ”auktoriteettiä” vastustetaan erityisesti nyt; somessahan jokainen on ikioman taidekäsityksensä suvereeni mestari.

Ammattikriitikko ei ikinä sano: ”esitys ei oikein toiminut, vaikka en osaa sanoa miksi” – toisin kuin bloggarit, jotka saattavat kuvailla elämyksiään kuin eivät olisi koskaan ennen käyneet teatterissa, ja ehkäpä eivät olekaan. Media kuitenkin (toistaiseksi) maksaa palkkioita ammatttikriitikolle, koska tällä on journalistisen työn ja kokemuksen tuomaa suhteellisuudentajua, yhden tai monen taidealan koulutusta ja analyysitaitoja. Sitä on se dissattu ”auktoriteetti”.

Useimmat kulttuurista kiinnostuneet tietävät, miten nautinnollista ja inspiroivaa on lukea ”auktoriteetillä” kirjoitettu hyvä taidearvostelu. Tulos on essee, parhaimmillaan älyllistä tunteen paloa. Harvakseltaan täällä niille nykyisin tilaa annetaan.

Taidearvostelijalla on tietenkin velvollisuus tietää asioista. Jos hän ei kykene erottamaan myöhäisempireä uusrokokoosta, hänen tietenkin pitäisi saada potkut. Mutta taideteos ei ole enää tekijänsä omaisuutta kun se asetetaan julkisuuteen: kokijat tulkitsevat ja arvioivat.

Kritiikin Uutisten päätoimittaja kaipasi (KritU 1/15) kriitikoiden ja taiteilijoiden ”avointa, julkista keskustelua”, ”mielenkiintoista taidekeskustelua” ja ‘kulttuurista käytävän julkisen keskustelun monipuolistamista’ …tota niinku missä? Itse en viimeiseen 30 vuoteen ole tavannut mitään foorumia jolla tekijät ja tulkit imponoivasti konverseeraisivat.

Nevanlinna totesi haastattelussa myös, että ”netti ei ole julkisuus”, ”se ei kokoa laajempia yleisöjä”. Ei ole Facebook taidefilosofisten väittelyiden paikka. Harvoin syntyy missään kiinnostavaa argumentointia. Bloggausten perää pitävät ”kyllä oli hirmu kiinnostavia huomioita sinulla” -löpinät, koska netissä velloo loputon hymistely.

***

Odotan kiinnostuneena, ehdinkö nähdä sanomalehtikritiikin totaalisen alasajon tai sukupuuton. SARV:n näkökulmasta olen seurannut populismin kehitystä neljännesvuosisadan. Kritiikkiä on kituvien sanomalehtien toimitusskenaarioissa jo kauan uhkailtu, mutta vieläkään sitä ei ole kokonaan kukistettu (joskin laajasti lyhennetty), koska kukaan ei ole keksinyt mitään muuta journalismin muotoa, jossa olisi jonkinlaista ammattilaisarvioinnin raikasta tuuletusta, joka antaa medialle ”tiedonvälityksen” arvovaltaa, sillä onhan arvostelu uutinen.

Populismin kannatus tuntui alkaneen 90-luvun alussa Demarista, jossa kulttuurin pomot olivat sitä mieltä että koska ”perusjätkä” ei ole kiinnostunut kulttuurista (aihetta käsiteltiin KritU:ssakin), miksi taiteesta pitäisi juttuja julkaista. En ymmärtänyt silloin enkä koskaan, miksi perusjätkälle (sellainen ilmeisesti katsottiin lehden lukijaperuspilariksi) olisi pitänyt yrittää taidetta tyrkyttääkään, koska lehdessä kulttuurin jutut tehdään niille, joita taide kiinnostaa. Kyllä niitä oli Demarinkin lukijoissa (onko nyt kohta enää demareitakaan, mutta se on toinen asia).

Lopuksi naseva huomio; taiteilija Jouko Turkka lausui Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä vuonna 1998 taiteen ja kritiikin suhteesta seuraavaa:

”Kritiikki on syrjäytynyt seurapiirikirjoittelun ja tulevien töiden kirjoittelun tieltä. Siitä syystä kritiikillä ei ole sitä asemaa, joka sillä pitäisi olla; yhtä tärkeää kuin teokset on kritiikki. Kun kysytään mikä on kritiikin tehtävä, yhtä hyvin voisi kysyä mikä on kyrvän tehtävä. Surkuteltavaa on se, että ainoaksi tehtäväksi jää roikkua mukana.”

Soila Lehtonen
toimittaja, freelancer-teatterikriitikko vuodesta 1986

Kommentoi

kritu_2_2015_kansi

Kritiikin Uutisten kesän numero on nyt ilmestynyt.

Siskotuulikki Toijonen: Kritiikin kaventuessa sen valta kasvaa. Haastattelussa filosofi Tuomas Nevanlinna.

Maaria Päivinen: Runopolitiikkaa 11 kielen voimalla. Matkakirje Etelä-Afrikan runofestivaalilta.

Veijo Hietala: Spede Pasasen seikkailut kritiikin ihmemaassa. Kolumni.

Siskotuulikki Toijonen: Näpit irti kulttuurin kukkarosta! Haastattelussa tutkija-taiteilija Jussi Koitela.

Arja Andersson: Reikäenkeli lensi läpi ajan. Taidekiistat 1960-luvun Suomessa.

Päivi Ruutiainen: Mitä korumaailmassa tapahtuu? Katsaus nykykorun keskeiseen tapahtumaan.

Sini Mononen: Sisällöistä tulosohjaukseen ja managerialismiin. Kritiikki.

Pääkirjoitus
Elämää kuplan sisäisessä tyhjiössä

Vaalit opettivat meille enemmän kuin olisimme koskaan uskoneet. Vaikka päivän sana on kupla – aina kyllästymiseen saakka – väittäisin, että paljon hedelmällisempää olisi puhua laajemmasta ilmiöstä kuin ”Helsingin puna(sini)vihreästi” populaatiosta.

Tämän ilmiön nimi on taiteilijat ja kulttuuriväki.

Kulttuuriväki nimittäin unohti erään tärkeän asian huutaessaan EI MINUN SUOMENI: olevansa vähemmistö. Tässä mielenilmaisussa oli kyse siitä, että vähemmistö pyrki kapinoimaan valtakulttuuria (ei-kulttuurialalla eläviä) vastaan. Kun kapina epäonnistui, tuli äänekäs vastustus tulosta kohtaan.

Olemme varmasti jokainen olleet tietoisia siitä, että valitsemalla taiteen ja kulttuurin arvot muita tärkeämmiksi erottaudumme sekä sosiaalisesti, kulttuurisesti että ekonomisesti suuresta osasta muuta Suomen väestöä.

Mitään mullistavaa ei siis ole tapahtunut. Suurella osalla väestöstä on eri prioriteetit, eikä sen pitäisi olla kenellekään yllätys. Tuntuu jopa hieman koomiselta, että prosentuaalisesti pieni osa leimaa muun Suomen joksikin itselleen vieraaksi kun totuus on päinvastainen. Me emme äänestäneet etusijassa maaseudulle hyvinvointia, joten miksi sitten odotimme, että maaseudun ja pikkukylien väestö äänestäisi kulttuuri- sekä muita suurkaupungin arvoja?

Sillä vaaleillahan ei ole tarkoitus rakentaa parempaa maailmaa, vaan tuijotella omaa napaa, (kuten Ville Rannan osuva sarjakuva Kirkko&Kaupunki-lehdessä 13.4. nasevasti osoitti). Järkytyimme, kun huomasimme yhteiskunnan olevan järjestelmä, jossa on paljon enemmän ihmisiä, jotka eivät jaa kanssamme samoja arvoja.

On huolestuttavaa, jos todella olemme unohtaneet Suomessa asuvien ihmisten moninaisuuden. Sen, ettemme eläkään taiteen ja kulttuurin maailmassa vailla kosketusta estetiikan kysymysten tuolle puolen. Sillä vähemmistönä oleminen ei tarkoita sitä, että voi sulkeutua muulta yhteiskunnalta. Edes taiteella ei ole sellaista oikeutta.

Kritiikin Päivänä 18.4. tutkija Jussi Koitela moitti kulttuurialan ihmisiä siitä, että he usein unohtavat työskentelevänsä järjestelmässä. Kulttuuri ja taide kun ei toimi ilman ympärillä olevia rakenteita, niin yhteiskunnallisia, taloudellisia kuin sosiaalisia. Kaikki päivän puhujat katsoivat kulttuuri- ja taidepolitiikan tuntemuksen kuuluvan saumattomasti osaksi kulttuurijournalistin ja kriitikon ammattiosaamista.

Se, että tällaiseen painotukseen käytetään kokonainen päivä kertoo jo paljon siitä, kuinka pahasti tätä seikkaa on aiemmin laiminlyöty. Me emme voi tunkea enää päätä puskaan, sillä siellä on piikit vastassa. Sulkemalla silmälle ja keskittymällä pelkkään taiteeseen ja kulttuuriin vahingoitamme lopulta vain itseämme. Sen näimme viimeksi vaaleissa.

Emme voi jatkaa elämäämme kuplan sisäisessä tyhjiössä, sillä muuten meidät jyrätään. Kuten Mervi Kantokorpi puheenvuoronsa aikana totesi: ”Politiikalla on negatiivinen kaiku, mutta ellemme me tee sitä, niin joku muu tekee.”

Me voimme (ja meidän pitääkin) taistella, mutta olisi naiivia odottaa, että muu maa ja muiden alojen ihmiset seuraisivat kiltisti perässä taiteen ja punavihreiden arvojen auvoiseen tulevaisuuteen.

Nyt kun kupla on puhkaistu, eikä paluuta taiteen lintukotoon enää ole, on aika suoristaa ryhti ja jatkaa matkaa. On ymmärrettävää, että vaalipettymyksen jälkeen täytyi purskauttaa pettymys ilmoille, sillä vähemmistön rooli ei ole koskaan ollut houkutteleva tai helppo.

Marissa Mehr

1 kommentti