kritu_2_2016_kansi

Kritiikin Uutisten kesän numero on ilmestynyt. Lehteä myy Rosebud-kirjakaupat sekä helsinkiläinen kirjakauppa Nide.

Lehti sisältää mm. seuraavat artikkelit:

Marissa Mehr: Kiivasta puhetta kulttuurisesta omimisesta. Raportti Kritiikin Päivästä 16.4.2016.

Siskotuulikki Toijonen: ”On hienoa olla osa kritiikin virtaa”. SARVin tuoreen puheenjohtajan Maria Säkön haastattelu.

Sini Mononen: Elämän ylittävä meri ja taiteen surutyö. Essee taiteen ja meren suhteesta.

Aino el Solh: Yhteiskuntakatsaus CONVERSATION PIECE. Reportaasi Berliinin Transmediale-festivaalilta.

Marjaana Roponen: Lastenkirjakritiikki on lukuharrastuksen tukipylväs. Artikkeli lastenkirjakritiikin menneestä ja nykyisyydestä.

Lisäksi kritiikkejä!

Pääkirjoitus
Päämääränä saavutettavuus

JOURNALISMI ON VIESTINTÄÄ. Perinteinen printtimedia ei kuitenkaan ole enää pitkiin aikoihin vastannut kirjallisen viestinnän avoimuuden ja saavutettavuuden vaatimuksiin. Viestintä takkuaa, viesti ei kulje vaan kompastuu milloin kulttuurilehtien alasajoon, milloin taas saavutettavuuden heikentymiseen.

Kulttuurilehtiä myydään yhä harvemmassa paikassa, jopa kirjastot ovat karsineet tilauksiaan. Ainoa varma tapa saada lehti on tilata se kotiin, mutta tällöin kuluttajan tulee luopua ostamansa tuotteen vertailusta, arvioimisesta sekä etukäteisestä selaamisesta lähes täysin. Ei ihme, että lehtien levikki on laskussa. Ei kukaan halua ostaa sikaa säkissä ja vielä sitoutua siihen.

Kritiikkiä ja kulttuurijournalismia on helppo polkea pois printtimediasta, sillä nykyisellään se ei näy. Taustalla oleva psykologia on yksinkertainen: poissa silmistä, poissa mielestä. Siksi on tärkeää, että alan ammattilaiset pitävät meteliä. Eivät itsestään, persoona edellä, vaan taiteesta ja taidepuheesta. Sillä kritiikki kuuluu kaikille.

Mikäli mediatalot eivät halua julkaista ja maksaa taidekritiikistä, meidän on toimittava omilla ehdoillamme. Kuten Maria Säkö toivoo, kritiikin ja taidepuheen täytyy irtautua mediatalojen kahleista: ”Sillä vaikka media ei tarvitsisi kritiikkiä, vakavasti otettava journalismi ei voi elää ilman sitä.” Jotta tämä saavutetaan, on kriitikossa oltava pieni uskalias ja omatoiminen anarkisti.

Kuten Säkö osuvasti toteaa, ”jos medialla ei ole visiota ja missiota taidekritiikin suhteen, kyse on median ongelmasta”.

On tärkeää, että kritiikki ja taidepuhe on jokaisen potentiaalisenkin lukijan saavutettavissa. Muuten se ei saa lukijakuntaa pienten piiriensä ulkopuolelta ja houkuttele mukaansa uusia toimijoita. Harvalla kun on sisäsyntyinen kiinnostus ja nälkä taidekritiikkiin.

Yksi tekeillä oleva hanke kritiikin saavutettavuuden ja avoimuuden lisäämiseksi on verkkoportaali Kulttuurin norsunluutorni. Kyseessä on näin alkuun vuoden mittainen projekti, joka ”kerää sivulleen linkkejä hyviin artikkeleihin ja kritiikkeihin pienlehdiltä ja tasokkailta bloggareilta. Sivuston tarkoitus on antaa näkyvyyttä pienlehtien, nettilehtien ja blogien tasokkaalle taidekritiikille ja luoda toimitettuja katsauksia kritiikkiin.” Myös SARV on mukana toteuttamassa kesällä alkavaa hanketta yhteistyössä monien lehtien, nettilehtien ja bloggareiden kanssa.

Tämän kaltaisia projekteja voisi olla useampiakin.

Myös Kritiikin Uutiset tulee muuttumaan ja etsimään uusia erilaisia viestin välittämisen muotoja lähitulevaisuudessa. Haluamme ennen kaikkea tehdä kritiikin ja kriitikon ammattitaidon näkyväksi. Tätä ei ole enää mahdollista saavuttaa vanhoilla keinoilla, kuten on käynyt ilmi.

Ihminen on leikkivä olento, ja meillä on koko leikkikenttä omanamme. Keksikäämme siis kosolti uudenlaisia ja erilaisia keinoja; mielikuvituksen käyttö on sallittu. Sillä joskus käy niin, että se hulluin idea onkin toimivin.

Marissa Mehr

Kommentoi

kritu_1_2016_kansi

Kritiikin Uutisten vuoden ensimmäinen numero on teemaltaan marginaali. Lehdessä on mm. seuraavat artikkelit:

Heidi Horila: Jonkin laidalla vai kaiken ytimessä. Kokeellista musiikkia tekevän Marja Johanssonin ja Niko-Matti Ahdin haastattelu.

Otso Kantokorpi: Vallan näkymättömät reunaehdot. Kolumni.

Maria Hirvi-Ijäs: Mitä tapahtuu marginaalissa? Artikkeli.

Auli Särkiö: Kokeellisuus haastaa taidepuheen. Essee luokittelua pakenevasta taiteesta ja ihmisten halusta määritellä ja kategorisoida taideteoksia.

Virpi Alanen: Paperiaan leveämpi marginaali. Essee kritiikin mahdollisuuksista monitaiteisessa maailmassa.

Taava Koskinen: Marginaalisuus – mielessä tai maantieteessä? Kolumni.

Suvi Ratinen: Kohti keskinkertaisuutta. Naiskirjailijoiden matka kirjailijoiksi.

Pääkirjoitus
Materian paluu

KULTTUURILEHTI ALKAA OLLA HARVINAINEN NÄKY. Aiemmin niiden saatavuudesta huolehtivat muun muassa kirjakaupat sekä kirjastot. Nyt kirjastot vähentävät lehtitilauksiaan, mikäli eivät sulje kokonaan. Tammikuussa uutisoitiin Helsingin yliopiston kirjaston lakkauttavan jopa 1 500 lehtitilausta säästösyistä. Listalla on ulkomaisten julkaisujen lisäksi lähes kaikki kotimaiset kulttuurilehdet.

Kulttuurilehtien saatavuus on sysätty lähes täysin pienille kaupallisille toimijoille, kuten lehtitaloille itselleen sekä pienille kivijalkakirjakaupoille.

Viime vuosien kehitys arvonlisäveron nostosta ja internetin voittokulusta osoittaa lehdistön ja printtimedian joutuneen medioiden marginaaliin ja matkalle kohti hidasta näivettymistä – ja tällä on tietysti suora vaikutus kulttuurijournalismiin.

Uskallan silti väittää, että kulttuurilehdistön kurimus on juuri nyt äärimmillään.

Onko kulttuurilehdistö siirtynyt kymmenen vuoden päästä täysin verkkoon, vai onko se onnistunut puoltamaan paikkansa painetussa muodossa? Veikkaan jälkimmäisen toteutuvan, mikäli ilmassa olevat merkit pitävät paikkansa.

Käsillä koskemisen kulttuuri on nimittäin saanut vahvaa jalansijaa pitkän virtuaalisen ja materiattoman valtakauden jälkeen. Samalla kun ihmiset kiinnittävät yhä enemmän huomiota luonnonvarojen tuhlauksen estämiseen sekä materian vähentämiseen, on materia paradoksaalisesti tehnyt paluun.

Vinyyliharrastuksen nouseminen kuolleista on tapahtunut jo aikoja sitten, ja joulukuussa uutisoitiin paperisen kirjan uuden tulemisen näkyvän jo myyntitilastoissa (HS 21.12.2015). Tuoreena yllätyksenä tuli Ylen (3.2.2016) uutinen paperivalokuvien kasvaneesta suosiosta erityisesti diginatiivien keskuudessa.

Suunta on selkeä: Ihmiset hakeutuvat pois elektroniikan ja ruudun ääreltä, he haluavat hypistellä ja hiplata. Onkin kiintoisaa nähdä, ulottuuko perinteisten formaattien nostalgia kuihtumassa olevaan lehdistöön. Ja jos ulottuu, millä ehdoilla.

Kenties tässä on kulttuurilehdistön tulevaisuus.

Klikkimedia ja nopea journalismi on omimmillaan verkossa, sillä niiden elinkaari on sidottu aikaan ja muihin tapahtumiin. Kulttuurijournalismi toimii lähtökohtaisesti eri tavalla. Esimerkiksi esseistiikka saattaa kärsiä verkkoympäristöstä, sillä ihmisen tapa lukea on tutkitusti erilainen ruudulta kuin paperilta.

Tasokkaan kulttuurijournalismin valttina onkin ajattomuus, sen pariin voi pistäytyä milloin tahansa. Esimerkiksi Nuoren Voiman, Särön ja niin&näin-lehden kaltaiset julkaisut ovat jokainen numero kuin erillinen taideteos.

Uskon, että siinä missä essee, myös hyvin kirjoitettu ja tasokas kritiikki kestää aikaa ja yhä uusia lukijakuntia. Tällaisen arvostelun kirjoittaminen kaipaa vain suotuisan ympäristön: aikaa ja tilaa. Ja tällaisen ympäristön tarjoaa ennen kaikkea erikoistunut kulttuurilehdistö, ei niinkään nopeaa journalismia edustavat julkaisut.

Meidän tulisi miettiä, onko nykyisen sanomalehtikritiikin edes tarkoitus kestää aikaa, ja haluammeko alistaa kritiikkiä yhä nopenevan klikkijournalismin kriteereille. Kenties olemme jo antaneet liian paljon periksi, mikä on johtanut kritiikin laadun kärsimiseen, kuten Otso Kantokorpi totesi Jyväskylän Polemiikkia taidekritiikistä -keskustelussa 16.2.

Kenties arvostelujen sanomalehtiaika on vain yksinkertaisesti ohi, muttemme vain suostu hyväksymään sitä.

Mikäli kulttuurijournalismi ja kritiikki todella katoavat sanomalehdistä, ne tulevat voimaan pulleasti niille paremmin sopivassa ympäristössä. Aina nimittäin löytyy niitä, jotka haluavat syventyä ja hipelöidä, kuten vinyylin, paperikirjan sekä nyt tuoreimpana paperivalokuvan uusi tuleminen todistaa.

Marissa Mehr

Kommentoi

Kirjoita Kritiikin Uutisten numeroon 1/2016

Mitä on marginaali? Entä miten marginaalisuus näkyy kritiikissä ja kulttuurijournalismissa?

Alkavan vuoden ensimmäisen numeron teemana on marginaali. Tarjoa teemaan sopiva juttuehdotus tai valmis materiaali joko suomeksi tai ruotsiksi osoitteeseen kritiikin.uutiset[at]sarv.fi mahdollisimman pian.

Kritiikin Uutiset 1/2016 ilmestyy keskiviikkona 9.3.2016.

Iloista joulun odotusta!

Ystävällisin terveisin
Marissa Mehr
päätoimittaja

Kommentoi

kritu_4_2015_kansi

Kritiikin Uutisten talven numero on ilmestynyt. Lehdessä on julkaistu mm. seuraavat tekstit:

Aki Petteri Lehtinen: Journalismin totuus jää yksilön vastuulle. Artikkeli journalistisen tiedon totuudellisuudesta sekä tekijöiden vastuusta.

Maria Hirvi-Ijäs: Kritikerns solitära figur. Kolumn.

Marja-Terttu Kivirinta: Uusliberalismi määrittelee taiteen markkinat. Reportaasi AICAn Lontoossa järjestämästä kansainvälisestä taidekriitikkojen kongressista.

Jukka Laajarinne: Kritiikin peili. Kirjailijan essee kritiikin vastaanottamisesta.

Marissa Mehr: Kirjailija 3/2015 keskittyy kritiikkiin. Katsaus Kirjailija-lehden kritiikkiteemaiseen numeroon.

Juho Kankaanpää: Musiikki takaisin tilaan. Musiikin yltäkylläisyydestä syntyvä merkityksettömyys johtuu tilallisuuden katoamisesta.

Kari Saviniemi: Yasushi Inoue ja sakea japanilainen proosa. Essee japanilaisen prosaistin tyylistä.

Pääkirjoitus
Pirstaleiksi pärähtävä kriitikko

KUTEN MONI TIETÄÄ, kriitikon ammatti ei ole enää aikoihin ollut ”entisensä”. Päätoimisia,kuukausipalkattuja kriitikkoja ei juuri enää ole, kun vielä vuosikymmen sitten useat ansaitsivat elantonsa lehden vakituisena palkattuna taidekriitikkona.

Muutos on rakenteissa. Näyttää siltä, että kriitikosta on tullut alansa asiantuntija, joka elättää itsensä silpputyöllä ja apurahoilla. Tai jos tarkkoja ollaan, kriitikko elättää itsensä pääsääntöisesti jollakin muulla kuin arvosteluilla. Kritiikistä on tullut oheis- ja sivutyötä.

Mielenkiintoista tässä muutoksessa on se, että tällöin kriitikko on lähempänä ei pelkästään tutkijaa ja erikoisalansa asiantuntijaa vaan myös työnsä kohdetta: taiteilijaa.

SARVin keväällä 2015 tekemä jäsenkysely vahvisti, että kriitikot kokevat Suomen arvostelijain liiton jäsenyyden vahvistavan ammatti-identiteettiään. Identiteetti on siis tärkeä osa kriitikkoutta, kenties jopa kiinteämpi osa kuin monessa muussa ammatissa.

Samalla suuri osa kyselyyn vastanneista ilmoitti kirjoittavansa vuosittain noin 15–20 arviota. Laskutoimitus on helppo: tällaisella toimeksiantojen määrällä ei elä kukaan.

Luvut nostavat esille kysymyksen siitä, onko ”kriitikosta” tullut täyspäiväisen ammatinharjoittamisen sijaan ennen kaikkea identiteetti ja minuuden jatke. Vahva kuori, mutta tyhjä sisältö. Pitääkö kriitikkoutta yllä tehdyn työn sijasta sittenkin sen luoma mielikuva ja kutsumus?

Kriitikkous on nykyisin enää vain hailakka varjokuva ja haamu verrattuna kulttuurijournalismin kultaisiin vuosiin. Tämä näkyy etenkin silloin, kun katsomme kriitikkojen ikäjakaumaa: kuinka moni alalla vastikään aloittanut mieltää vielä ammatti-identiteetiltään olevansa ensisijaisesti kriitikko? SARVin kyselyyn vastanneissa alle 30-vuotiaita oli viisi. Moni – kenties yhä useampi – nykypäivänä kirjoittaa kritiikkiä, mutta vaikuttaa siltä, että pääsääntöisesti muiden töiden ohessa. Lisäksi he kuuluvat muihin liittoihin, eivät välttämättä SARViin. Syy tähän on luultavasti se, etteivät he miellä olevansa kriitikkoja.

Keitä me oikeastaan olemme, vai olemmeko enää ensinkään? Voiko todeta, että kritiikin sijasta kriitikkous on kriisissä? Siinä vaiheessa kun kriitikot lakkaavat mieltämästä itsensä kriitikoiksi, lakkaako ammattikunta olemasta – tai toisin sanoen, tuleeko siitä loinen jonkin muun, esimerkiksi toimittajan, ammatin kylkeen?

Mieleeni nousi ajatus, voisivatko kriitikot hyötyä pienestä botox-ruiskeesta, jota kutsutaan myös brändäämiseksi. Kenties arvostelijoille tulisi järjestää brändäyskoulutusta, jonka avulla heistä sukeutuisi ammattiaan vahvasti puolustavia itsensä tarjoamiseen erikoistuneita myyntitykkejä.

Mutta tämähän olisi jälleen yksi seikka, joka lähentäisi kriitikkoa työnsä kohteeseen, eli taiteilijaan. Taiteilijoiltahan brändäys on jo onnistunut.

Olettaisin, että viimeistään kymmenen vuoden päästä näemme, onko kriitikkous sulautunut johonkin toiseen ammattiin, kokonaan kadonnut vai onko se onnistunut uudistumaan ja pysyttelemään omana itsenäisenä ammattikuntanaan.

Marissa Mehr

1 kommentti

kritu_3_2015_kansi

Kritiikin Uutisten syksyn numero on ilmestynyt.

Marissa Mehr: Keitä kriitikot ovat? SARVin keväinen jäsenkyselyn tulosten purkamista.

Siskotuulikki Toijonen: Kulttuuri on arvovalinta – hallituksellekin. Haastattelussa uusi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen.

Maaria Niemi: Louise Bourgeois’n matka avantgardesta takariviin. Tukholman Moderna Museetin näyttely herätti kysymyksiä taiten suurnimien aseman stabiiliudesta.

Olli Löytty: Vieraannuttava katse käännöksiin. Kolumni.

Malin Grahn-Wilder: Alvin Aileyn tanssiesitykset vievät pyhän äärelle. Alvin Ailey American Dance Theaterin esitykset kumpuavat gospelin ja bluesin maaperästä.

Juho Kankaanpää: Hyvästä taiteilijasta tulee huono yrittäjä. Kritiikki.

Pääkirjoitus
Katse valintoihin

KRIITIKKO KÄYTTÄÄ VALTAA muun muassa valitsemalla usein kohteen, josta hän kirjoittaa. Vaikka media määräisikin arvioitavat teokset, kriitikolla on mahdollisuus kieltäytyä tai ehdottaa arvioitavaksi jotakin muuta. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta epäilen, ettei kovinkaan moni pysähdy pohtimaan asiaa tämän syvemmin.

Suurin vaara tällaisen vallan käyttämisessä on sen unohtaminen. Esimerkiksi kirjallisuusblogeissa virisi muutama vuosi sitten ilmiö, joka keräsi paljon kritiikkiä sekä toisilta bloggareilta että lukijoilta – ja varmasti myös muilta alan ihmisiltä.

Kun blogit alkoivat saada uutuusteoksia kustantamoilta, alkoi hetkellinen mutta kiivas kilpajuoksu siitä, kuka kirjoittaa uutuusteoksista ensimmäisenä, se kun houkuttelee lukijoita omaan blogiin. Ihmiset kirjoittivat samoista teoksista, usein myös blogit, jotka olivat aiemmin erikoistuneet muihin alueihin kuin uutuuksiin.

Vähitellen bloggarit heräsivät siihen, että heillä on valta määritellä, mistä kirjoittavat.
Ja että sitä valtaa kannattaa käyttää harkiten.

Leikitään pientä ajatusleikkiä: entäpä jos jokin suuri ja arvostettu media ei kirjoittaisikaan arviota tunnetun menestyskirjailijan seuraavasta teoksesta. Luultavasti asiasta nousisi kohu, ja huhut henkilökohtaisista kaunoista leviäisivät sukkelasti.

Mutta kysymyksen voi asettaa toisinkin päin: mikä järki on julkaista kritiikkejä teoksista, joista kaikki muutkin haluavat sanoa sanottavansa? Eikö tällainen käytäntö ennemminkin yksipuolista taidepuhetta? Ei tietenkään yhden – sen arvioiduksi päätyvän teoksen – kohdalla, mutta noin lajin sisäisesti. Kun taidemaailmasta media huomioi vain muutamat nimikkeet, ei se ole pelkästään menetys taidelajille vaan kolahtaa ikävästi koko kulttuurijournalismiin.

Kiinnostaako ketään oikeasti lukea kymmenettä arviota samasta teoksesta? Epäilen suuresti, ja usein samojen teosten arvioiminen useassa eri paikassa ennemmin ärsyttää, kritiikit kun taantuvat helposti toistamaan samoja havaintoja.

Kriitikkojen ammattietiikkaan kuuluu kentän pitäminen vireänä. Se onnistuu parhaiten pitämällä arvioitavien teosten kirjo mahdollisimman laajana. Kenties kritiikkiinkin tulisi enemmän sitä viime aikoina kovasti kaivattua ytyä, jos arvioitavaksi valittaisiin teoksia, jotka eivät automaattisesti päädy kaikkien työlistalle.

Marissa Mehr

Kommentoi

Kritiikin Uutisten numerosta 1/2015 tehty kantelu on ratkaistu Julkisen sanan neuvoston kokouksessa 19.8. lehden hyväksi. Neuvosto katsoo, ettei Kritiikin Uutiset ole toiminut hyvän journalistisen tavan vastaisesti julkaistessaan Hanna Ojalan artikkelin ”Kriitikon vastuu – onko sitä?”.

Ratkaisu yksityiskohtineen on luettavissa JSN:n verkkosivuilta: http://www.jsn.fi/paatokset/5789-kultti-15/.

Kommentoi

Kommentti Hanna Ojalan artikkeliin ”Kriitikon vastuu – onko sitä?” ja Kritiikin Uutisten 1/15 pääkirjoitukseen.

Niin kauan kuin taidetta on arvioitu painetussa sanassa, on jaksettu paheksua sitä, että (ammatti)kriitikko esittää muitakin kuin kehuvia kommentteja taiteilijan julkisuuteen saattamasta teoksesta, josta tämä (toivottavasti) usein saa toimeentuloa, palkkaa, (apu)rahaa, mainetta, kunniaa.

Olen juuri kahlannut muuatta projektia varten läpi satoja teatterikritiikkejä viideltä vuosikymmeneltä ja olen niistä ikikiitollinen: miten muuten voisin saada käsityksen siitä, millaisena jonkin esityksen ammattikatsojat ovat sitä pitäneet? Kun arvosteluja lukee vaikkapa kymmenen, esille kyllä nousee kollektiivinen mielipide teoksen merkityksestä – ja katsojaluvuista näkee, että ne korreloivat kritiikin kanssa. Historian tuuli on käynyt aikasidonnaisen taideteoksen yli, mutta arkiston kellastuvien liuskojen tai mikrofilmien kirjoitusmerkit pelastavat unohduksesta esityksen ja vastaanoton.

Taideteos, jos se puhuttelee yleisöä, kärsii äärimmäisen harvoin negatiivisestä kritiikistä: teoksen (ja taiteilijan) oma valovoima ja puskamedia ovat merkittävämpiä kuin jonkin tiedotusvälineen jonkun kriitikon mielipide.

Tuomas Nevanlinna sanoi haastateltuna KritU 2:ssa: ”Taiteiliijat odottavat julkisten lausuntojen mukaan ‘rakentavaa kritiikkiä’. Se on ymmärrettävä toive, mutta haluavatko he sitä kriitikoiksi kutsutuilta taidejournalisteilta? Eikö rakentavan kritiikin etsikkoaika tule ennen teoksen julkaisua?”

***

Kun lukee Minna-Kristiina Linkalan väitöskirjaa Teatterikriitikot kenttien kielipelissä (Helsingin yliopisto, 2014) vakuuttuu ainakin siitä, että (haastatellut) teatteriarvostelijat ovat journalismin ammattilaisia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ammattikriitikon hankkimaa ”auktoriteettiä” vastustetaan erityisesti nyt; somessahan jokainen on ikioman taidekäsityksensä suvereeni mestari.

Ammattikriitikko ei ikinä sano: ”esitys ei oikein toiminut, vaikka en osaa sanoa miksi” – toisin kuin bloggarit, jotka saattavat kuvailla elämyksiään kuin eivät olisi koskaan ennen käyneet teatterissa, ja ehkäpä eivät olekaan. Media kuitenkin (toistaiseksi) maksaa palkkioita ammatttikriitikolle, koska tällä on journalistisen työn ja kokemuksen tuomaa suhteellisuudentajua, yhden tai monen taidealan koulutusta ja analyysitaitoja. Sitä on se dissattu ”auktoriteetti”.

Useimmat kulttuurista kiinnostuneet tietävät, miten nautinnollista ja inspiroivaa on lukea ”auktoriteetillä” kirjoitettu hyvä taidearvostelu. Tulos on essee, parhaimmillaan älyllistä tunteen paloa. Harvakseltaan täällä niille nykyisin tilaa annetaan.

Taidearvostelijalla on tietenkin velvollisuus tietää asioista. Jos hän ei kykene erottamaan myöhäisempireä uusrokokoosta, hänen tietenkin pitäisi saada potkut. Mutta taideteos ei ole enää tekijänsä omaisuutta kun se asetetaan julkisuuteen: kokijat tulkitsevat ja arvioivat.

Kritiikin Uutisten päätoimittaja kaipasi (KritU 1/15) kriitikoiden ja taiteilijoiden ”avointa, julkista keskustelua”, ”mielenkiintoista taidekeskustelua” ja ‘kulttuurista käytävän julkisen keskustelun monipuolistamista’ …tota niinku missä? Itse en viimeiseen 30 vuoteen ole tavannut mitään foorumia jolla tekijät ja tulkit imponoivasti konverseeraisivat.

Nevanlinna totesi haastattelussa myös, että ”netti ei ole julkisuus”, ”se ei kokoa laajempia yleisöjä”. Ei ole Facebook taidefilosofisten väittelyiden paikka. Harvoin syntyy missään kiinnostavaa argumentointia. Bloggausten perää pitävät ”kyllä oli hirmu kiinnostavia huomioita sinulla” -löpinät, koska netissä velloo loputon hymistely.

***

Odotan kiinnostuneena, ehdinkö nähdä sanomalehtikritiikin totaalisen alasajon tai sukupuuton. SARV:n näkökulmasta olen seurannut populismin kehitystä neljännesvuosisadan. Kritiikkiä on kituvien sanomalehtien toimitusskenaarioissa jo kauan uhkailtu, mutta vieläkään sitä ei ole kokonaan kukistettu (joskin laajasti lyhennetty), koska kukaan ei ole keksinyt mitään muuta journalismin muotoa, jossa olisi jonkinlaista ammattilaisarvioinnin raikasta tuuletusta, joka antaa medialle ”tiedonvälityksen” arvovaltaa, sillä onhan arvostelu uutinen.

Populismin kannatus tuntui alkaneen 90-luvun alussa Demarista, jossa kulttuurin pomot olivat sitä mieltä että koska ”perusjätkä” ei ole kiinnostunut kulttuurista (aihetta käsiteltiin KritU:ssakin), miksi taiteesta pitäisi juttuja julkaista. En ymmärtänyt silloin enkä koskaan, miksi perusjätkälle (sellainen ilmeisesti katsottiin lehden lukijaperuspilariksi) olisi pitänyt yrittää taidetta tyrkyttääkään, koska lehdessä kulttuurin jutut tehdään niille, joita taide kiinnostaa. Kyllä niitä oli Demarinkin lukijoissa (onko nyt kohta enää demareitakaan, mutta se on toinen asia).

Lopuksi naseva huomio; taiteilija Jouko Turkka lausui Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä vuonna 1998 taiteen ja kritiikin suhteesta seuraavaa:

”Kritiikki on syrjäytynyt seurapiirikirjoittelun ja tulevien töiden kirjoittelun tieltä. Siitä syystä kritiikillä ei ole sitä asemaa, joka sillä pitäisi olla; yhtä tärkeää kuin teokset on kritiikki. Kun kysytään mikä on kritiikin tehtävä, yhtä hyvin voisi kysyä mikä on kyrvän tehtävä. Surkuteltavaa on se, että ainoaksi tehtäväksi jää roikkua mukana.”

Soila Lehtonen
toimittaja, freelancer-teatterikriitikko vuodesta 1986

Kommentoi

kritu_2_2015_kansi

Kritiikin Uutisten kesän numero on nyt ilmestynyt.

Siskotuulikki Toijonen: Kritiikin kaventuessa sen valta kasvaa. Haastattelussa filosofi Tuomas Nevanlinna.

Maaria Päivinen: Runopolitiikkaa 11 kielen voimalla. Matkakirje Etelä-Afrikan runofestivaalilta.

Veijo Hietala: Spede Pasasen seikkailut kritiikin ihmemaassa. Kolumni.

Siskotuulikki Toijonen: Näpit irti kulttuurin kukkarosta! Haastattelussa tutkija-taiteilija Jussi Koitela.

Arja Andersson: Reikäenkeli lensi läpi ajan. Taidekiistat 1960-luvun Suomessa.

Päivi Ruutiainen: Mitä korumaailmassa tapahtuu? Katsaus nykykorun keskeiseen tapahtumaan.

Sini Mononen: Sisällöistä tulosohjaukseen ja managerialismiin. Kritiikki.

Pääkirjoitus
Elämää kuplan sisäisessä tyhjiössä

Vaalit opettivat meille enemmän kuin olisimme koskaan uskoneet. Vaikka päivän sana on kupla – aina kyllästymiseen saakka – väittäisin, että paljon hedelmällisempää olisi puhua laajemmasta ilmiöstä kuin ”Helsingin puna(sini)vihreästi” populaatiosta.

Tämän ilmiön nimi on taiteilijat ja kulttuuriväki.

Kulttuuriväki nimittäin unohti erään tärkeän asian huutaessaan EI MINUN SUOMENI: olevansa vähemmistö. Tässä mielenilmaisussa oli kyse siitä, että vähemmistö pyrki kapinoimaan valtakulttuuria (ei-kulttuurialalla eläviä) vastaan. Kun kapina epäonnistui, tuli äänekäs vastustus tulosta kohtaan.

Olemme varmasti jokainen olleet tietoisia siitä, että valitsemalla taiteen ja kulttuurin arvot muita tärkeämmiksi erottaudumme sekä sosiaalisesti, kulttuurisesti että ekonomisesti suuresta osasta muuta Suomen väestöä.

Mitään mullistavaa ei siis ole tapahtunut. Suurella osalla väestöstä on eri prioriteetit, eikä sen pitäisi olla kenellekään yllätys. Tuntuu jopa hieman koomiselta, että prosentuaalisesti pieni osa leimaa muun Suomen joksikin itselleen vieraaksi kun totuus on päinvastainen. Me emme äänestäneet etusijassa maaseudulle hyvinvointia, joten miksi sitten odotimme, että maaseudun ja pikkukylien väestö äänestäisi kulttuuri- sekä muita suurkaupungin arvoja?

Sillä vaaleillahan ei ole tarkoitus rakentaa parempaa maailmaa, vaan tuijotella omaa napaa, (kuten Ville Rannan osuva sarjakuva Kirkko&Kaupunki-lehdessä 13.4. nasevasti osoitti). Järkytyimme, kun huomasimme yhteiskunnan olevan järjestelmä, jossa on paljon enemmän ihmisiä, jotka eivät jaa kanssamme samoja arvoja.

On huolestuttavaa, jos todella olemme unohtaneet Suomessa asuvien ihmisten moninaisuuden. Sen, ettemme eläkään taiteen ja kulttuurin maailmassa vailla kosketusta estetiikan kysymysten tuolle puolen. Sillä vähemmistönä oleminen ei tarkoita sitä, että voi sulkeutua muulta yhteiskunnalta. Edes taiteella ei ole sellaista oikeutta.

Kritiikin Päivänä 18.4. tutkija Jussi Koitela moitti kulttuurialan ihmisiä siitä, että he usein unohtavat työskentelevänsä järjestelmässä. Kulttuuri ja taide kun ei toimi ilman ympärillä olevia rakenteita, niin yhteiskunnallisia, taloudellisia kuin sosiaalisia. Kaikki päivän puhujat katsoivat kulttuuri- ja taidepolitiikan tuntemuksen kuuluvan saumattomasti osaksi kulttuurijournalistin ja kriitikon ammattiosaamista.

Se, että tällaiseen painotukseen käytetään kokonainen päivä kertoo jo paljon siitä, kuinka pahasti tätä seikkaa on aiemmin laiminlyöty. Me emme voi tunkea enää päätä puskaan, sillä siellä on piikit vastassa. Sulkemalla silmälle ja keskittymällä pelkkään taiteeseen ja kulttuuriin vahingoitamme lopulta vain itseämme. Sen näimme viimeksi vaaleissa.

Emme voi jatkaa elämäämme kuplan sisäisessä tyhjiössä, sillä muuten meidät jyrätään. Kuten Mervi Kantokorpi puheenvuoronsa aikana totesi: ”Politiikalla on negatiivinen kaiku, mutta ellemme me tee sitä, niin joku muu tekee.”

Me voimme (ja meidän pitääkin) taistella, mutta olisi naiivia odottaa, että muu maa ja muiden alojen ihmiset seuraisivat kiltisti perässä taiteen ja punavihreiden arvojen auvoiseen tulevaisuuteen.

Nyt kun kupla on puhkaistu, eikä paluuta taiteen lintukotoon enää ole, on aika suoristaa ryhti ja jatkaa matkaa. On ymmärrettävää, että vaalipettymyksen jälkeen täytyi purskauttaa pettymys ilmoille, sillä vähemmistön rooli ei ole koskaan ollut houkutteleva tai helppo.

Marissa Mehr

1 kommentti

Ohjaaja Hanna Ojala kirjoittaa Kritiikin Uutisten numerossa 1/2015 laajasti kriitikon vastuusta ja erityisesti kirjoittamastani arviosta hänen ohjaamastaan Onnennumerot-esityksestä Hämeenlinnan Teatterissa syksyllä 2014.

Ojalan teksti on luettavissa myös Kritiikin Uutisten verkkosivuilla. Kyseinen arvio ilmestyi Hämeen Sanomissa 30.9.2014 ja sen voi lukea täältä blogista.

Kyllä, arvioni oli erittäin negatiivinen. Kirjoitan sellaisia hyvin harvoin, enkä koskaan kevyin perustein. Ymmärrän, että se on aiheuttanut mielipahaa tekijöissä, näin valitettavasti joskus tapahtuu. Ymmärrän myös, että tämä mielipaha saattaa aiheuttaa sen, että kriitikko nähdään – kuten Ojala tekstissään toteaa – koskemattomana vallankäyttäjänä. Ojala vie ajatuksen vielä pidemmälle verraten kriitikkoja sortajiin, joiden suosioon pääsemiseksi sorretut – taiteilijat siis – alkavat sortaa toisiaan. Tähän en osaa ottaa kantaa.

Ojala toteaa, että taidekritiikkiin sisältyy käsitys, että taiteilija voi epäonnistua työssään sekä kysyy, voiko myös kriitikko epäonnistua työssään. Totta kai voi. Jokaikinen esitys ei ole harvinainen helmi, eikä sitä ole jokainen kritiikkikään.

Omista arvioistani saa lukija, oli hän sitten tekijä tai katsoja, olla mitä mieltä tahansa, enkä pelkää itsekään ottaa kritiikkiä vastaan. Keskustelu esityksistä ja niiden erilaisista vastaanotoista on erittäin toivottavaa ja sitä tapahtuu valitettavan harvoin.

Ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista, että kriitikot ja tekijät ryhtyvät kilpalaulantaan. Se, mitä halutaan sanoa ja se, mitä vastaanottaja tuosta viestistä saa, on aina subjektiivista, eivätkä ne läheskään aina kohtaa. Aivan samalla tavalla kuin taiteilijan ei kannata jälkikäteen selitellä teoksessaan esittämiä väitteitään, ei kriitikonkaan kannata selitellä omiaan.

Ojala avaa tekstissään laajasti Onnennumerot-esityksen toteutuksen taustalla olevia työryhmän ajatuksia siitä, mitä esityksellä on haluttu sanoa, miten on haluttu kommentoida paitsi näytelmän sisältöä myös lajityyppiä ja millaisia keinoja tässä on käytetty. Hän myös antaa ymmärtää, että koska kriitikko ei ole poiminut arvioonsa näitä tekijöiden intentioita, kyseessä on kriitikon ammattitaidon puute. Tämä on väite, johon koen tarpeelliseksi vastata.

Kritiikki ei ole tekstimuoto, joka tarkoittaisi esityksen kaikkien osa-alueiden tasapuolista analysointia. Kritiikki myös muuttaa muotoaan sen mukaan, missä mediassa se julkaistaan.

Esimerkiksi päivälehtikritiikissä tilaa on yleensä noin 1500-2500 merkin verran (tämä sisältää myös välimerkit ja sanavälit). Keskimääräisellä fonttikoolla ja rivivälillä kirjoitettuna peruskritiikin mitta on siis vähän reilun puolikkaan tai vajaan A4-arkin verran. Poikkeuksia toki on, mutta suurin osa Hämeen Sanomissa julkaistuista kritiikeistäni on tämän mittaisia.

Vertailuna: Ojalan vastine on välilyönteineen yli 11 000 merkkiä pitkä ja osuus, jossa hän yksityiskohtaisesti analysoi kirjoittamaani kritiikkiä, on yli 8 500 merkkiä. On sanomattakin selvää, että oma työvälineeni ei mahdollista samansyvyistä ja -laajuista analyysia, eikä se siihen oikeastaan edes kuulu. Tämän syväanalyysin puutteen hän kuitenkin kuittaa kriitikon, siis minun ammattitaidottomuudekseni.

Ojala sanoo, ettei haluaisi opettaa kriitikkoa, mutta tekee sen kuitenkin. Hän peräänkuuluttaa kriitikolta tiettyjen aapistekstien ja lukuohjeiden perusopintojen hallintaa. Hän myös olettaa, että koska en kritiikissäni nosta esiin esimerkiksi vallan filosofiaa ja performatiivista sukupuoliteoriaa, ne olisivat minulle tuntemattomia.

En koe tarvetta tässä yhteydessä todistella omaa oppineisuuttani tai ammatillista taustaani. En myöskään aio yksityiskohtaisemmin vastailla Ojalan kritiikistäni tekemiin tulkintoihin tai vaatimuksiin asioista, joita siinä hänen mielestään olisi pitänyt käsitellä.

Totean vain, että Ojalan tekstissään korostamien dramaturgisten, audiovisuaalisten tai ohjauksellisten ratkaisujen mainitsematta jättämiseen on syynä yksinomaan se, että hyvistä aikeista huolimatta taustalla olevat intentiot eivät syystä tai toisesta välittyneet. Tekijä on jäävi arvioimaan tätä, sillä hän ei voi yhtäkkiä unohtaa teokseen lataamiaan merkityksiä ja sitten havaita niitä uudestaan.

Ojalan mukaan negatiivinen arvioni oli syypää siihen, että Onnennumerot myi huonosti ja sen esittäminen lopetettiin suunniteltua aiemmin. Tekstinsä loppupuolella hän palaa aiheeseen ja esittää, että kriitikko, siis minä, olen arvioni vuoksi suoraan vastuussa esityksessä mukana olleiden freelancereiden ja teatterin tilipussin pienenemisestä. Kova väite. Kyseessä ei ehkä kuitenkaan ole aivan niin yksioikoinen asia.

Se, miksi joku esitys kerää katsojia ja joku toinen ei, ei ole pelkästään yhdestä muuttujasta – tässä tapauksessa kritiikistä – kiinni. Ojala ohittaa teatterin markkinoinnin, tiedotuksen ja ryhmämyynnin työpanoksen, puhumattakaan esityksen nähneiden katsojien teatterin verkkosivuilla esittämien positiivisten kommenttien ja viidakkorummun merkityksen.

Aivan varmasti on katsojia, jotka jättivät menemättä esitykseen kritiikkini luettuaan, mutta uskon, että samaan aikaan on ollut katsojia, jotka menivät sinne juuri siksi. Ja lisäksi lienee paljon katsojia, jotka tekivät päätöksen suuntaan tai toiseen lukematta arviosta sanaakaan.

Ojala myös vertaa muun ensi-iltayleisön ja minun vastaanottoani. En epäile lainkaan, etteikö esitys olisi jotakuta toista katsojaa naurattanut tai koskettanut. Kriitikkona en voi kuitenkaan puhua koko yleisön puolesta, eivätkä muiden katsojien reaktiot voi olla perustana omalle työlleni. Kriitikkona minun täytyy myös olla tietoinen, että saatan muodostaa katsomossa yhden hengen opposition. Kriitikko ei edusta koko yleisöä, vaan yhtä, useimmiten kuitenkin alaa varsin syvällisesti tuntevaa ihmistä.

Jokainen kriitikko on yksilö, emmekä suinkaan aina ole samaa mieltä edes keskenämme. Siksi on toki harmillista, että Onnennumeroista ei tullut muita kritiikkejä. Tästäkään yksittäinen kriitikko ei voi olla vastuussa. Blogimaailmassa teos sai mm. Teatterikärpäseltä oman arvionsa.

Ojala esittää tekstinsä loppupuolella oman näkemyksensä siitä, mikä on kriitikon tehtävä. Hänen mielestään kriitikon tulisi luopua vallastaan, koska hänen mielipiteellään ei ole merkitystä, vaan hänen tulisi pohtia esitystä eri näkökulmista ja näin kutsua potentiaalista yleisöä muodostamaan omaa mielipidettään. Astua moniäänisyyden aikaan. Tämä on ajatuksia herättävä ehdotus.

Potentiaalisten katsojien kutsuminen on kuitenkin teatterin asia, kriitikko ei tee esityksen myyntityötä, vaan kyseessä on journalismin muoto. Kriitikolla ei voi olla tämän asian suhteen pyrkimyksiä suuntaan tai toiseen. Oma ohjenuorani on Mark Brownin ”without mercy or malice”, ei armoa mutta ei pahantahtoisuuttakaan.

Olen sen sijaan täysin samaa mieltä siinä, että kritiikin moniäänisyyden lisäämiselle on tarvetta, päivälehtikritiikki siihen vain valitettavan huonosti soveltuu. Keskustelu kritiikin ja kriitikon vallasta on kiinnostavaa ja myös sitä kannattaa ilman muuta jatkaa.

Mitä tulee arvioni poleemiseen lopetukseen – ”esityksestä puuttuu rakkaus niin ihmiseen kuin teatteriinkin” – ja siitä Ojalan esittämään vastakysymykseen, puuttuuko rakkaus ehkä kriitikolta itseltään, totean, että osoitteessa huminaa.blogspot.com on mahdollista lukea sekä lehdissä julkaistuja arvioita että vapaamuotoisempia blogitekstejäni ja tehdä omat johtopäätöksensä asiasta.

Yhden arvion perusteella sitä ei kuitenkaan kannata tehdä, niin kuin ei kannata arvioida Ojalankaan koko tuotantoa vain yhden ohjauksen perusteella.

(Muokkaus 22.3.2015 klo 22.28, korjattu linkki Teatterikärpäsen puraisuja 2 -blogiin)

Katri Kekäläinen

Teksti julkaistu alun perin Huminaa-blogissa 22.3.2015.

Kommentoi

Teatteriohjaaja Hanna Ojala ilahtui Hämeenlinnan teatterissa esitettävän Onnennumerot-komedian ensi-illassa yleisön reaktioista. Kritiikki, joka julkaistiin Hämeen sanomissa 30.9. oli tyystin toisenlainen. Ristiriita sai ohjaajan pohtimaan teatterikentän valtarakenteita sekä kritiikin ja esityksen suhdetta.

HO_01
Hämeenlinnan Kaupungin Teatteri / Tommi Kantanen. Lehdessä olevat kuvat ovat Onnennumeroiden Rauman kaupunginteatterin esityksestä.

TEATTERIALAN TEKIJÖILLÄ ei ole tapana kirjoittaa vastineita saamistaan kritiikeistä. Ajatellaan, että esitys puhukoon puolestaan. Ja jos esitys ei tule ymmärretyksi, se tarkoittaa tekijöiden kyvyttömyyttä kommunikoida taiteensa välityksellä – siis huonoa taiteellista osaamista tai onnistumista. Taiteilija on näin suhteessa kriitikkoon altavastaajan asemassa. Hänen yrityksensä puhua teoksestaan suhteessa kritiikkiin leimataan helposti epäonnistujan selittelyksi. Tämä päättelyketju paitsi vaientaa tekijän ja estää keskustelun myös tekee kriitikosta ikään kuin koskemattoman vallankäyttäjän. Mistä tämä valta-asetelma on syntynyt ja miksi myös me taiteen tekijät itse ylläpidämme sitä?

Kyse lienee tutusta valtaan liittyvästä ilmiöstä, jossa sorretut ryhtyvät sortamaan toisiaan tavoitellessaan auvoisampaa paikkaa auringossa – pohjimmiltaan siis eräänlaisesta korruptiosta. Näytelmäkirjailija Tuomas Timonen kiteytti ilmiön seuraavasti. Tekijät väittävät oman teoksensa kohdalla, ettei negatiivinen kritiikki merkitse heille mitään, koska se on ”vain yhden ymmärtämättömän ihmisen mielipide”. Mutta kollegoiden saamia, samaisen ymmärtämättömän ihmisen laatimia kritiikkejä luetaan kuitenkin sillä – kenties vahingoniloisella – asenteella, että ”no niin, ei onnistunut, ei siis tarvitse mennä katsomaan tai olla kateellinen”. Tarve muistuttaa siitä, että kritiikki on vain yhden ihmisen mielipide, katoaa. Lisäksi tarve näyttäisi katoavan myös silloin, kun tekijä itse saa myönteisen kritiikin. Jos taas kollega saa myönteisen arvion, huomautetaan, että taustalla saattaa olla henkilösuhteisiin, alue- tai sukupuolipolitiikkaan liittyvä peruste. Tämäkään ei yhtä helposti tule mieleen omalla kohdalla.

Valitettavasti tunnistan ja tunnustan Timosen väitteet.

Vallan sanotaan rakentuvan kahtiajakojen varaan. Jakoa sortajiin ja sorrettuihin pitääkin yllä jako onnistujiin ja epäonnistujiin. Vaikka taideteoksen kohdalla tämäkin kaksinapaisuus joutaisi ehdottomasti purkutuomion alle, jatkan silti hetken samaisen ikävän dikotomian parissa ja käännän katseen kohteeseen, joka on tabu.

Taidekritiikkiin sisältyy käsitys, että taiteilija voi epäonnistua työssään. Mutta – miten on – voiko myös kriitikko epäonnistua työssään? Voiko kriitikko epäonnistua teoksen ymmärtämisessä? Voiko kriitikko epäonnistua erittelemään teoksen eri osa-alueita ja niiden keskinäisiä suhteita tai sitä, miten ne kommentoivat toisiaan? Voiko kriitikko epäonnistua erittelemään, miten teos noudattaa, rikkoo tai purkaa lajityyppinsä kriteerejä?

Entä voiko kriitikko epäonnistua taidekokemuksesta kirjoittaessaan? Voiko kritiikki olla kieleltään ja rakenteeltaan huono, lattea ja ikävä, kykenemätön välittämään lukijalle oleellista informaatiota tai teoksen henkeä? Tai voiko kriitikko olla asemastaan huolimatta tietämätön taideteorian suhteen, kouluttautumaton tai huonosti tehtäväänsä valmistautunut?

Tämä pohdinta on johdantoa sille, että aion nyt – alamme sisäänkirjoitetusta kiellosta huolimatta – muotoilla eräänlaisen vastineen kritiikkiin, jonka Hämeenlinnan teatteriin ohjaamani Onnennumerot-komedia sai Hämeen Sanomissa 30.9.2014. Haluuni kirjoittaa vaikuttaa myös se, että Onnennumerot möi Hämeenlinnassa huonosti ja sen esittäminen jouduttiin lopettamaan suunniteltua aiemmin. Toisella paikkakunnalla samainen esitys kuitenkin tavoitti yleisönsä ja möi hyvin. Myös kritiikit olivat tuolloin voittopuolisesti positiivisia. En siis voi olla ajattelematta, että huonoon myyntiin Hämeenlinnassa vaikutti kritiikki, jonka otsake oli ”Vastenmielinen mekkala”. Kyseinen kritiikki oli ainoa esityksestä julkaistu arvio.

HO_03
Hämeenlinnan Kaupungin Teatteri / Tommi Kantanen

Onnennumerot-esitystä suunnitellessamme minulla ohjaajana, lavastaja Lotta Eskolla, pukusuunnittelija Helena Nykäsellä ja muulla suunnittelevalla työryhmällä oli tavoite tehdä farssiksi yltyvä komediateksti taiteellisesti kiinnostavalla tavalla. Halusimme kommentoida sekä komedian stereotyyppistä maailmankuvaa että farssin lajityyppiä ohjauksella, lavastuksella, puvuilla sekä muulla audiovisuaalisella suunnittelulla. Lisäksi – ja etenkin – halusimme samaisilla elementeillä nostaa esiin tekstissä väijyvää yhteiskunnallista kysymyksenasettelua. Läpinäkyvine seinineen, simultaanikohtauksineen, autenttisine 1950-luvun filmeineen sekä kahden epookin pukuineen esitys olikin genrensä edustajaksi varsin poikkeava.

Ensi-illan tunnelma Hämeenlinnassa oli hyvä. Yleisö tuntui nauttivan esityksestä, minkä huomion perustan nauruihin ja väliaplodeihin. Joitain esityksen loppu liikutti kyyneliin saakka. Ajattelimme, että mitä ensi-illassa ollut kriitikko sitten itsekseen esityksestä ajattelikin, hän ei yhteisöllisen taidemuodon kohdalla pystyisi ohittamaan yleisön reagointia. No, kyllä hän pystyi. Hän ei maininnut siitä sanallakaan – ellei lehden toimitus sitten typistänyt tekstiä.

Katri Kekäläisen kritiikki Hämeen Sanomissa alkoi näytelmän perusasetelman ylimalkaisella kuvailulla. Kriitikko ei tehnyt minkäänlaista eroa ohjauksen ja näytelmätekstin välillä, eikä siis osannut tai halunnut erotella, mikä oli näytelmätekstiä ja mikä työryhmän siitä tekemää tulkintaa tai sen kommentointia. Kriitikko ei myöskään tehnyt eroa alkutekstin ja suomenkielisen sovituksen välillä. Kritiikistä syntyi käsitys, ettei hän ollut lukenut kumpaakaan.

Kriitikko nimesi tekstin tyylilajin klassiseksi brittikomediaksi. Väitteen perustelun puute on oireellista, koska – ollessaan tuohtunut huumorin kohteista ja etenkin siitä, ettei kukaan ole huumorilta turvassa – kriitikko ei selvästikään muistanut lajityypin kriteereitä. Mainittuun genreen kun kuuluu voimakas ironia ja sarkastinen huumori, joka osuu kaikkiin ketään säästelemättä. Siksi esityksessä saavat kyytiä niin vanhat kuin nuoret, niin naiset kuin miehet, niin homot kuin heterot, niin Prisman kassat kuin teatteritieteilijätkin. Kriitikko ei myöskään osannut yhdistää esitykseen Aristoteleen Runousopista tuttua komedian määrettä, jonka mukaan komedian henkilöt ovat aina yleisön alapuolella joko moraalinsa tai muun tietotaitonsa perusteella. Sen sijaan kiitikko paheksui henkilöiden
”suurta ahneutta” ja ”itsekeskeisyyttä”.

Aristotelisen komedian, johon brittikomediakin pohjaa, henkilöt eivät myöskään
kehity, vaan säilyvät alusta loppuun kyvyiltään samanlaisina. Komedian henkilöt eivät siis ole ensi sijassa samaistuttavia, eivätkä ainakaan ihailtavia, kuten tragediassa. Tämä oli kuitenkin häirinnyt kriitikkoa, joka kirjoitti odottaneensa komedialta katarsista (joka kuuluu tragediaan) ja sen henkilöiltä kasvua (joka sekin kuuluu tragediaan).

Kriitikko kirjoitti, että oli kokenut komedian henkilöiden rahanahneuden vastenmielisenä ja odotti sille perustelua. Jos kriitikko olisi miettinyt perustelua itse, hän olisi ehkä osannut liittää vastenmieliset päähenkilöt moraalikysymyksiä tutkivaan esitykseen ja Bertolt Brechtiin. Brechtiin ja eeppiseen teatteriin esityksessä viitattiin myös neljännen seinän toistuvalla rikkomisella ja näyttelemisen esittävällä laadulla, mikä sekin ilmeisesti jäi kriitikolta huomaamatta.

Kaiken kaikkiaan kriitikon lukukyky esityksen audiovisuaaliseen ja tyylilliseen
viestintään liittyen oli vaatimatonta. Hän ei huomioinut lavastuksen, pukusuunnittelun, projisointien, äänimaailman ja tarpeiston sekä näyttelemisen vahvan tyylittelyn tuomia viestejä, vaan ohitti täysin tämän tulkinnan kannalta oleellisen tason. Kriitikko kirjoitti, että esityksen ”ihmiskuva on arkeologinen” ja kysyi omalaatuisella kielikuvalla, ”miten naisohjaajalta voi edes irrota tällainen lasti sovinismia?” Olisi hyvä, jos kriitikko tällaisten kysymysten äärellä pysähtyisi miettimään, onko häneltä itseltään mahdollisesti jäänyt jotakin huomaamatta. Tällöin ohjauksen kysymyksenasettelu ja ironia saattaisi aueta.

Esityksessä lottovoittoa piilotteleva Mummo peräänkuuluttaa perinteisiä arvoja ja
saa rahanahneen perheen tanssimaan pillinsä mukaan. Esitys tarjoilee mummon
vaatiman elämäntyylin 1950-luvun filmein ja vaattein visualisoituna, näyttelijäntyön 50-lukulaista estetiikkaa myöten. Mummon kuolinvuoteella projisoinnit kuitenkin sammutetaan ja perhe luopuu 60 vuoden takaisesta pukukoodista. Molemmat naiset riisuvat vanhanaikaiset korkokenkänsä, joita kriitikko soimasi sovinismin ruumiillistumana. Perheen lapset vielä sekoittavat sukupuolirooleja osoitukseksi siitä, etteivät ainakaan sukupuoliroolit ole se asia, joka Mummon aikakaudelta ja arvomaailmasta on säilyttämisen arvoista. Tämä pukusuunnitteluun liittyvä viestintä oli kuitenkin jäänyt kriitikolta huomaamatta.

Esityksen käsiohjelmassa pohdittiin, miten arvot ovat sidoksissa aikakausiin. En haluaisi opettaa kriitikkoa, mutta sukupuolen merkitys ja paikka yhteiskunnassa on juuri tällainen aikakausisidonnainen arvo, jota esitys kehottaa pohtimaan. Vallan filosofia ja performatiivinen sukupuoliteoria ovat eräänlaista aapistekstiä nykyaikaisessa teatterin ja etenkin esitystaiteen korkeakoulutuksessa. Kritiikin perusteella syntyy kuitenkin käsitys, etteivät ne ole kriitikolle tuttuja, tai että kriitikko ei osaa yhdistää niitä näyttämöllisyyteen. Tällainen epäsuhta on kriitikon asemaan nähden ongelmallista. Kriitikolla tulisi ehdottomasti olla hallussaan perusopinnot esityksen audiovisuaalisuuden tarjoamista viesteistä ja lukuohjeista, jotka voivat asettaa esitystekstin ristivalotukseen ja nostaa sieltä esiin odottamattomiakin kysymyksiä.

Haluan vielä palata katarsikseen, jota kriitikko toivoi komedialta. Sattuu nimittäin olemaan niin, että Mike Yeamanin Onnennumerot ei ole tyypillinen britti- tai muukaan komedia, sillä siinä on katarsis. Näytelmän loppuosassa perheen äiti saa raivokohtauksen ja ravistelee vihansa vallassa tarinan mummoa, omaa äitiään. Mummo valittaa huimausta, mutta tytär tulkitsee sen teeskentelyksi. Tytär tajuaa kohtalokkaan erehdyksensä (hamartian) liian myöhään ja hänen äitinsä lyyhistyy tajuttomana lattialle. Näytelmän tunnelma vakavoituu. Mummon kuollessa vanha aika ja arvot katoavat niiltä osin, joita perhe ei pidä kannattelemisen arvoisina. Ensi-illassa tämä liikutti monia. Jäin miettimään, istuiko kriitikko tuolloin ylipäätään katsomossa.

HO_02 Hämeenlinnan Kaupungin Teatteri / Tommi Kantanen

JOS VALTA RAKENTUU KAHTIAJAKOIHIN, se puretaan kahtiajaoista luopumalla. Taidekritiikeissä tulisikin olla läsnä moniäänisyys ja läpinäkyvyys, eli kriitikon oma vuoropuhelu erilaisten näkökulmien ja arvotusten kesken. Kriitikon tulisi siis koulutettuna katsojana pohtia esitystä ja sen näyttämöllisiä ratkaisuja eri kulmista ja näin kutsua potentiaalista yleisöä muodostamaan omaa mielipidettään esityksestä. Kriitikon mielipide ei ole tärkeä, päinvastoin: hänet tulisi vapauttaa sen muodostamisen pakosta. Kriitikon tulisi siis kieltäytyä hänelle tarjotusta vallasta ja astua moniäänisyyden aikaan.

Onnennumeroiden esittäminen jouduttiin huonon myynnin tähden lopettamaan. Kuitenkin esimerkiksi yleisökommentit teatterin sivuilla kertoivat päävoittoisesti tyytyväisyydestä. Nyt näyttäisi siis siltä, että kriitikko esti kritiikillään teosta ja sen potentiaalista yleisöä kohtaamasta, ja sabotoi näin taiteen tapahtumisen mahdollisuuksia. Käytännön tasolla hän tyhjensi sekä työryhmän freelancereiden että teatterin tilipussia, mikä vähentää molempien toimintamahdollisuuksia. Tämä on sitä konkreettista valtaa, jota sekä kriitikoilla että muilla median edustajilla on taiteen tekemisen edellytyksiin ja sitä kautta taiteilijoihin. Pienissä kaupungeissa, joissa teatterit taistelevat elinehdoistaan, valta on kouriintuntuva.

Onnennumeroiden kriitikko lopetti kritiikkinsä hurjalla väitteellä, että esityksestä ”puuttuu rakkaus niin ihmiseen kuin teatteriinkin”. Esitän vastakysymyksen, puuttuuko tämä rakkaus ehkä kriitikolta itseltään?

Hanna Ojala
Teksti on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 1/2015.

Kommentoi